Pysähtyminen on ollut paikallaan, sillä elämä on vähän heitellyt. Jaksaminen on ollut vähän niin ja näin. Ensinnäkin, kotona on ollut kaikkea muuta kuin hiljaista, ja se jos mikä on väsyttänyt minut tyystin. Poikien ralli on ollut ennenkuulumatonta huispaamista ja kaaos kotona on vain yltynyt. Päivät ovat olleet pelkkää selviytymiskikkailua aamusta iltaan ja kun lapset on saatu sänkyihin, olen uuvahtanut minäkin. Kertakaikkiaan.
Minulle on heitetty pelastusrengas ja minun pitäisi tajuta myös tarttua siihen.
Olen laukonut lapsille sammakoita suustani ja se jos mikä on vaivannut mieltäni. En ole iloinnut lapsistani ja se on surettanut vieläkin enemmän. Onneksi heräsin. Nyt osaan olla onnellinen lapsistani, vaikken jaksakaan sitä heidän hörhöilyään koko aikaa.
Pysähtymisen aiheutti läheisen kuolema, jälleen kerran. Olen kuin saviruukku kodinhoitohuoneen kaapin perukoilla, ihan rikki. Palasina. Minua suututtaa, minua itkettää ja minun on ikävä. En jaksaisi hyväksyä ja kapinoin. Lisäksi olen huolissani läheiseni perheestä ja siitä, kuinka he jaksavat.
Savirukun saa ehjäksi, muttei entiselleen. Tiedän kokemuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti