Kahvikupillisen juuri join lehteä lukiessani ja kohta lähden hakemaan Ralliroopea ja Kaaharikallea kerhosta. Pitäisi tehdä sitä ja tätä (esim. tyhjentää astianpesukone ja täyttää samantein), mutta keskityn nyt vain itseeni. Mini nukkuu rattaissa ulkona, toivottavasti vielä jonkin aikaa.
Olen tässä miettinyt, että miten ihmeessä me oikein jaksettaisiin sitä liitoa ja lentoa, jos minä olisin töissä. Aamurumpa-hoitorumpa-työrumpa-hoitorumpa-iltarumpa... Tunne siitä, ettei hoida kumpaakaan hyvin, siis työtä ja perhettä. Ikuista tasapainottelua niiden kahden välillä. Ja (omaa) kauhistelua siitä, että eihän me nähdä lasten kanssa kuin muutamia tunteja päivässä ja nekin tunnit menevät huispatessa, kun pitää ehtiä ajoissa sinne ja tänne! Ja JOS lapsilla olisi vielä harrastuksia... No HUH, HUH! (Omat harrastukset karsin aivan varmasti siinä vaiheessa, kun palaan töihin.)
Kaikki tuo on vielä edessä, mutta nyt voidaan vielä keskittyä huispaamaan ihan omissa ympyröissä. Jos on kiire, sen kiireen teen yleensä minä itse. Pitää ehtiä tekemään sitä ja tätä ja tuota, ennen kuin ehditään kiiruhtaa sinne ja tänne. Voihan pyhät bokserit sentään! Ainoa hyvä puoli tässä on se, että olen tiedostanut oman sisäisen kiireeni. Nyt kun osaisin vielä tehdä asialle jotain.
Vinkkejä otetaan vastaan.
Kaaharikallella ei ole yleensä kiire mihinkään, vaikka meno onkin kova. Tänään pukiessaan ulkovaatteita päälleen (tai ainakin tarkoitus oli pukea), hän ehti tutkia vauvan turvakaukaloa, pyöriä itsensä ympäri ja pusutella Miniä, ennen kuin edes sai otteen toppahousuista. Ja voitte vaan kuvitella, mitä hän ehtikään tehdä ennen kuin kaikki ulkovaatteet olivat päällä... Joskus vielä lasken, kuinka monta kertaa joudun patistelemaan poikaa pukemaan päällensä. Tai sitten lopetan koko patistelun ja olen vaan hiljaa.
Noo, itse asiassa viime viikolla tuli kokeiltua sekin. Molemmat pojat pistivät ranttaliksi uloslähdön aikoihin (eli alkoivat käkätysräkätys-riehunnan) ja minä yritin sekä hyvällä että pahalla saada herroja tekemään lähtöä. Mini oli tosi väsy ja minä kuin pers**seen ammuttu karhu. Loppujen lopuksi en enää kiinnittänyt huispaajiin mitään huomiota ja puin vaan vauvalle päälle. Ja sitten itselleni. Nukutin Minin ulkona ja palasin sisälle katsomaan, kun molemmat kaaharit tekivät kaikkensa saadakseen ulkovaatteet päällensä. Tai Kaaharikalle makasi kyllä jo siinä vaiheessa lattialla mahallaan ja oli aivan onneton taisteltuaan takkinsa kanssa aikansa. Mutta jostain se motivaatio pukemiseen oli löytynyt. Olin sanonut lähtiessäni kyllä, että nukutan vauvan ja tulen sitten takaisin, joten tiesivät etteivät tulisi jätetyksi.
Vaan nyt pitää mennä.
Palailen pikimiten...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti