Kovasti on tullut oltua ulkona viime aikoina. Takapihalle on syntynyt pikkuhiljaa pieni pikkarainen kasvimaa, joka toivottavasti antaa myös satoa kesemmällä. Mullassa makaa siementen ja taimien lisäksi Minin saappaanjäljet, sillä neitokainen päätti (lapio kourassa) tehdä puutarhahommia hänkin. Mies puhuu jo omavaraistaloudesta, mutta tuskin me muutamalla mansikalla ja salaatinlehdellä koko vuotta elämme. Ja jos tuolta muutakin vihreää nousee (kuin rikkaruohot), niin hyvä niin.
Kasvimaan perustamisessa oli siis koko perhe mukana: minä kaivoin pohjia, pojat kärräsivät nurmikkomättäitä ja savea pois, mies haki multaa ja muita tykötarpeita ja Mini tutki työnjälkeä kuin kokenut puutarhuri konsanaan. Ja siirteli tavaroita paikasta toiseen. Siinä vaiheessa, kun savipaakut alkoivat lennellä ulkorakennuksen seiniin, siirryimme aikaansaavien apumiehien kanssa sisälle ja jatkoin hommia lasten mentyä yöunille.
Iltayö onkin oikein rauhallista ja hiljaista työskentelyn aikaa. Niin hiljaista, että. Ei tarvitse juosta kenenkään perään, ei tarvitse huutaa kenenkään perään. Ei tarvitse olla silmät selässä. Voipi vaan kyykkiä kitkemässä tai istuttamassa ja kuunnella hiljaisuutta. Ötökät ja öttiäiset ovat kyllä kimpussa, mutta mitä siitä, sillä ne painavat huomattavasti alle 15 kg ja ovat selvästi alle 74cm pitkiä. Muutama ötökänraato kurkussa ja nenässä ei tunnu missään, sillä saan kuitenkin touhuta keskeytyksettä.
Uusi henkireikä on löytynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti