Surullista mutta totta

Olemme lähdössä ulos. Eteisessä on hynttyitä sikin sokin ja jokainen höpsöttää omiaan. Sitten kaikki pysähtyy, paitsi Mini, joka valittaa sylissäni. Pojat istahtavat alas ja katsovat pikkusiskoaan: "Pikku Töpö taitaa olla surullinen, kun se ei nää enää Katjaa...", sanoo toinen pojista.

"Niin taitaa, minäkin olen."

"Ja mie."

"Niin miekii."

Meillä kaikilla on ikävä pikkuisen Töpön kummitätiä, jota emme enää näe.

Täällä ollaan, ehjin nahoin mutta ryvettyneenä

Pysähtyminen on ollut paikallaan, sillä elämä on vähän heitellyt. Jaksaminen on ollut vähän niin ja näin. Ensinnäkin, kotona on ollut kaikkea muuta kuin hiljaista, ja se jos mikä on väsyttänyt minut tyystin. Poikien ralli on ollut ennenkuulumatonta huispaamista ja kaaos kotona on vain yltynyt. Päivät ovat olleet pelkkää selviytymiskikkailua aamusta iltaan ja kun lapset on saatu sänkyihin, olen uuvahtanut minäkin. Kertakaikkiaan.

Minulle on heitetty pelastusrengas ja minun pitäisi tajuta myös tarttua siihen.

Olen laukonut lapsille sammakoita suustani ja se jos mikä on vaivannut mieltäni. En ole iloinnut lapsistani ja se on surettanut vieläkin enemmän. Onneksi heräsin. Nyt osaan olla onnellinen lapsistani, vaikken jaksakaan sitä heidän hörhöilyään koko aikaa.

Pysähtymisen aiheutti läheisen kuolema, jälleen kerran. Olen kuin saviruukku kodinhoitohuoneen kaapin perukoilla, ihan rikki. Palasina. Minua suututtaa, minua itkettää ja minun on ikävä. En jaksaisi hyväksyä ja kapinoin. Lisäksi olen huolissani läheiseni perheestä ja siitä, kuinka he jaksavat.

Savirukun saa ehjäksi, muttei entiselleen. Tiedän kokemuksesta.

Maanantaina klo 17.10

"Äiti, me tykätään lastenohjelmista enemmän kuin siivouksesta."

Me too.

Heipsansaa!

Viime viikon vietin lasten kanssa nelistään, kun isukki oli työmatkalla. Saimme perjantaina tuliaisiksi kalakukon, josta Kaaharikalle yllättäen piti todella paljon. Ralliroopella on nirsoilukausi, joten ei ollut yllätys, että kukko jäi kukkoilijalta syömättä.

Yleensä me olemme tähän aikaan päivästä ulkona, mutta tänään, ilman mitään sen kummempaa syytä, jäimme sisälle. Mini nukkuu kyllä ulkona, mutta me muut kuuntelemme radiota, haahuilemme ja puuhastelemme omiamme. Saimme vihdoinkin siirrettyä viikonloppuna työhuoneen releet toiseen huoneeseen ja Minin huone alkaa enempi muistuttaa jo lapsen huonetta. Tämä nykyinen työhuone vain kaipasi himpan verran tavaroiden paikalleen laittamista, ennen kuin sohvalle pääsee pötköttelemään...

Pojat keksivät äsken piirtää lyijykynän sottaamilla sormilla ja kun passitin ryökäleet käsipesulle, kuului vessasta lukkojen takaa esimerkillistä keskustelua:

- "Hei, tehdäänkö vaahtopesu?"
- "JOO, hih hih!"
(hana kuului olevan täysillä... naurua)
- "Kato, miten paljon vaahtoa!!!"

Lukkojen takana oli kaksi naurunaamaa kädet selkiensä takana ja tukat vaahdossa. Niin, ja se lavuaari oli pelkkänä vaahtona...

Sormet olivat putipuhtaat, eli tehtävä oli suoritettu, etten sanoisi, mallikelpoisesti. Lasten tyyliin.

Nyt pitää mennä. Tuolla alkaa äänistä päätellen

a) olla kierroksia liikaa,
b) sattua kohta "juhaa leukaan",
c) hajota paikat ja
d) olla äitiä ikävä...

Nyt kirjaston kirjoja lukemaan ennen ruokaa.

Pesukone vapautti minut...

Kouvolan Sanomissa oli tänä aamuna artikkeli siitä, kuinka Vatikaanissa ollaan sitä mieltä, että (pyykin)pesukone on vaikuttanut naisten elämään vapauttavasti enempi kuin esimerkiksi ehkäisypillerit. "Pesuaine sisään, kansi kiinni ja rentoutukaa," on Vatikaanin virallisessa lehdessä mainittu. Jos minun pitäisi valita pyykinpesukoneen ja astianpesukoneen välillä, niin pyykinpesukonehan se jäisi ja astiat tiskattaisiin käsin. Ei epäilystäkään.

Ja tätä mieltä on myös eräs vieras, joka meillä aika ajoin käy. Pyykinpesukoneesta ei paljon puhuta, mutta astianpesukone on puhututtanut kerta toisensa jälkeen jo useamman vuoden ajan:

- "Paljonko se vie vettä?"
- "Paljonko se vie sähköä?"
- "Kuinka kauan se pesee?"
- "Voi, voi (ja huokaus)!"
- "Kuinka monesti päivässä sillä pestään?"
- "Voi, voi (ja huokaus)!"

Joo-o, tänäänkin aion laittaa astianpesukoneen päälle ja ruveta puuhaamaan jotakin lasteni kanssa. Onkohan tällä vieraallamme hajuakaan siitä, kuinka hänen lapsensa olisi halunnut puuhata enemmän vanhempiensa kanssa silloin aikoinaan. Kotityöt ovat vieneet tuolloin suurimman osan päivästä, eikä lapsia otettu mukaan töihin.

Sillä lapsethan eivät osaa.

Sit ku mä oon satavuotias

"Äiti, saanko mä tän sitte, kun oon kolmekymmentä???" kysyy Ralliroope ja vilauttaa Bilteman mainoskirjasesta revittyä sivua. Paperinpuolikas on rakas ja ryppyinen, sillä sitä kannellaan paikasta toiseen ja ihaillaan tämän tästä.

Asiasta on keskusteltu monta kertaa viimeisen kahden vuorokauden aikana. Autorataa ei tule, kun ei muistakaan leluista osata pitää huolta, eli pitää ehjinä ja kerätä leikkien päättyessä takaisin paikoilleen.

"Heeeii, kun mä, äiti, oon, äiti, satavuotias, niin sitte mä, äiti, ostan tän autoradan!"

Okei.

Ei oo kiva, kun toinen kärvistelee toivetuskissaan, mutta sitä autorataa meille ei tule ennen kuin leluista osataan pitää parempaa huolta. Piste.

Blogikirjoittamisen haasteellisuudesta

Olen tässä miettinyt (ja se on jo melkoinen saavutus se). Päivän mittaan tulee mieleen vaikka mitä, mistä haluaisin kirjoittaa, mutta kun vihdoin asetun koneelle, ovat aiheet, sanat tai aika hukassa. Niinkuin nyt. Melkoisen monta lausetta ja lauseen puolikasta olen tähän rystännyt, enkä tunnu saavan kuitenkaan mitään ilmaistuksi siten kuin haluaisin. Aiheenani on siis tänään se, miten lasten hilpeä meno, oma väsymys ja ilmeinen hötöpäisyys vaikuttavat tekstien syntyyn tai syntymättömyyteen. Aikaa pysähtymiseen ja ajatteluun ei tunnu kotiäidin arjessa olevan. Tai sitten käy niinkuin tänään kävi.

Tänään kiehautin mannapuurot hellalle kerran plus melkein toisenkin kerran, kun uppouduin blogiaatoksiini. Tämän äiteen keskittyminen siis herpaantui kertakaikkisesti. No, päätin keskittyä olennaiseen ja onnistuinkin melkoisen hyvin. Paitsi, että sitten viuhuivat lennokit keittiössä uhkaavan lujaa ja niiden lennättäjät myös. Ja sitten pikkuneiti lähti liikkeelle yhdestä suosikkipaikastaan pöydän alta (miten siellä nyt kauan viihtyisikään, kun kaikki muruset oli hetkeä aiemmin imaistu teille tietämättömille?) ja jouduin juoksujalkaa liikenteenohjaajaksi.

Tänä iltana tarjoiltiin iltapalaksi puolitoista kertaa ylikiehunutta, hieman pohjaanpalanutta kökköistä mannapuuroa ilman mehukeittoa. Ja lapset kiittelivät.

Ja siltä seisomalta päätin, että tänä iltana kirjoitan edes jotakin blogiini, ettei tarvitse hellan ääressä näkymättömiä rivejä rustailla ja ruokia pohjaan poltella. Vaan nyt, kun olisi aikaa ajatella, niin mitä tapahtuu? Ei mitään, ei niin kertakaikkiaan yhtään mitään. Ei luista ajatus, ei muistu mieleen jutunjuuret eivätkä lasten mahtavat huulenheitot.

Paitsi yksi Ralliroopen yllättävä kysymys kesken ulkovaatteiden riisumisen: "Äiti, mikä on maanjärjestys???"

Vaan nyt täytyy lähteä nukkumaan, tai muuten on huominen päiväjäristys ihan sekaisin. Sillä järistys se olla pitää, hötöpäisen kotiäidinkin päivässä. ;0)