Olen päättänyt (taas) ottaa vähän rennommin. Ihanan kotiäitiystävän alkava vatsahaava mietityttää ja saa ajattelemaan asiaa laajemmassakin perspektiivissä. Miksi kotiäidit (yleensäkin) stressaavat? Miksi ja mistä minä stressaan? Vai stressaanko edes?
Kaksosten ollessa pieniä opin ottamaan lunkimmin mm. taloudenhoidon suhteen, niinpä opin sietämään myös villakoiria, läiskiä siellä ja tahroja täällä. Moodi on jäänyt päälle, paha kyllä. Se, mistä stressasin ja jäkitin, oli poikien hoitoon ja kasvatukseen liittyvät asiat. Se, miten osaisin kasvattaa lapseni "oikein". Olin väsymiseen asti johdonmukainen. Askartelimme, leikimme, ulkoilimme, ruokailimme ja nukuimme kellontarkasti ja poikkeuksia tehtiin harvoin, jos koskaan. Vaikka puuhaaminen poikien kanssa oli mukavaa, täytyy tunnustaa, että esikoisten vauva- ja taaperoaika taisi olla aika suorittamista.
Pikkuisen Minin synnyttyä päätin ottaa lunkimmin, mutten vieläkään osaa olla nipottamatta tai jäkättämättä turhistakin asioista. Jos osaisin ottaa lunkimmin ja katsoa läpi sormien esimerkiksi poikien joitakin töllöntöitä, niin kaikilla olisi paljon mukavampaa.
Ainakin vähän aikaa. Sitten kun sattuu, niin kellään ei ole kivaa.
***
Viimeksi, kun päätin ottaa lunkimmin ja menin takapihalle isi-issukan seuraan, oli käydä köpelösti. Mini tuli nukenrattaineen perässä, mutta Kaaharikalle ja Ralliroope jäivät etupihalle touhuamaan.
Istuin terassin reunalla ja jonkin ajan kuluttua tokaisin issukalle, että pitäisiköhän mennä katsomaan, mitä ne pojat siellä etupihalla tekevät. Oli aika hiljaista. En mennyt heti, mutta kun jonkin ajan kuluttua sain pepatsuni nostettua ylös ja mentyä katsomaan, näin etupihallamme KOLME poikaa keskittyneinä "puutarhahommiin". Ralliroope maassa, Kaaharikalle korkealla puussa ja naapurin kolmevee pöheikössä SAKSET käsissään. Kolmikko oli päättänyt harventaa oksistoa ja hakivat jokaiselle pienet askartelusakset.
Onneksi ei sentään leipä- tai lihaveitsiä.
***
Palaan vielä kotiäidin stressiin. Sressaavien tilanteiden sietäminenhän on korvien välissä, ja on helppoa kehottaa toista kääntämään selkänsä sotkulle ja epäjärjestykselle. Mutta entä, kun kysessä on vilkas, mielikuvitusrikas ja arvaamaton pojannassikka? Voinko minä äitinä kääntää selkäni ja antaa toisen toteuttaa keksimiään hullunhauskoja ja tärkeitä juttuja vain torjuakseni omaa stressiäni? Sotkut ja lievä epäjärjestys eivät YLEENSÄ vahingoita, mutta lapsi, jolta "mopo karkaa" aika usein, on melkoisen tapaturma-altis niin itselleen kuin muillekin.
Kokemus on näin osoittanut.
***
Saatan jatkaa aiheesta (tai aiheen vierestä) vielä myöhemmin, mutta nyt otan toisen kupillisen kahvia ja kipitän terassille nauttimaan ihanasta päivästä.
Stressitöntä päivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti