Maanantai ol iha mahoto

Koululaisuuden kunniaksi kotipihalla nähtiin eilen kuukävelyä, Michael Jacksonin tyyliin siis. ;)

Tänään työpäiväni huipentui kommellukseen, jonka seurauksena pääsin hakemaan Minin hieman myöhässä päiväkodista ja koko tuon kotimatkan mielikuvitukseni laukkasi kuin aropupu. Täpinöissäni olin vielä siinäkin vaiheessa, kun olisi pitänyt ruokakaupassa ostaa jotakin järjellistä pötyä tuleville päiville. Isovanhempien kahvikerma unohtui tyystin.

Meillä ei ole nyt kahvin sekaan kuin kurria. Luomuna. Auts!

No, jos ilta alkoi kommelluksen jälkimainingeissa, niin se jatkui edesottamuksella, josta perheessämme puhutaan varmasti vielä myöhemminkin. Lähdimme pyörälenkille koko perhe. Tai siis Issukka luisteli, kaksoset ja minä pyöräilimme ja Mini istui tarakallani istuimessa.

Lenkin alkupätkä meni kutakuinkin näin:

- pikkupyöräilijät sinkosivat matkaan salamana,
- luistelija seurasi perässä pitkin ja vakain potkuin,
- minä sotkin hännänhuippuna ja
- Prinsessa lauloi keijukaislaulua istuimessaan.

Sitten matka jatkui näin:

- pikkupyöräilijät etenivät kuin maantiekiitäjät,
- luistelija seurasi perässä pitkin ja vakain potkuin,
- minä läähätin ja puhkuin kaukana perässä ja
- Prinsessa huusi: "Miksi noi pojat ei oota???"

Haluatteko kuulla lisää?

Matka päättyi kotipihaan siten, että kaksi maantiekiitäjää ja minä talutimme kulkupelimme parkkiin Prinsessan ihmetellessä polkupyöräilyn muuttumista apostolinkyydiksi. Issukka sen sijaan oli ottanut viisaasti (tai miehiseen tapaansa) hajurakoa ja saapui kotiin myöhemmin.

Ei, ajokit eivät olleet hajonneet.

Ja kyllä. Matkalla tapahtui jotain, mistä seurasi jotakin. Äidin toimesta. (Taas.)

Toinen pojista oli ajanut STOP-risteyksessä suoraa huutia auton eteen, mistä ONNEKSI selviydyttiin kaikinpuolin säikähdyksellä. Ja toinekin pojista seurasi perässä, kuinkas muuten. Ja mitä minä tein? Nähtyäni tapahtuneen sieltä sadan metrin tuolta puolen huusin kuin rajansiirtokone (vaikka ääneni on maassa flunssan jäljiltä), että nyt ei poljeta metriäkään, vaan talutetaan polkumasiinat kotiin! Kyseisessä risteyksessä on jokaikisellä ajokerralla käyty läpi, miten siinä tulee toimia ja koska nyt kävi niinkuin kävi, niin ajokielto tuli voimaan välittömästi.

Liikkuvasta poliisista, päivää.

Niinpä me sitten kävelimme sen pari kilometriä kotiin ja siinä matkalla ehdin selvittää asiaa hieman tarkemmin noille innokkaille polkupyöräilijöille. Minä en halunnut olla ilkeä, en. Mutta minä siltikin mieluumin talututan poikani pyörineen kotiin, jos he sillä keinoin oppisivat tuosta risteyksestä jotain; kuin että antaisin heidän hurruuttaa samantein kotiin, eivätkä he oppisi tuosta risteyksestä yhtään mitään. Minä en halua saada Sitä Puhelinsoittoa, jossa kerrotaan, että pojilleni olisi sattunut jotakin tuossa STOP-risteyksessä. Tai missään muussakaan STOP-risteyksessä. Ajatuskin itkettää.

Minä tosiaan toivon, että tuo parin kilometrin taival juttutuokioineen olisi opettanut heille jotakin. Aika näyttää.

Jos ei tuossa ollut vielä tarpeeksi, niin illemmalla Prinsessamme sai pitkän ja sydäntäsärkevän itkukohtauksen, jonka aikana selvisi, ettei hän halua enää ikinä päiväkotiin. Ei ikinä.

Kuherruskuukausi on siis ohi.

Tai siis kuherruspäivät.

Tervetuloa ihana arki.