...

Tämä isäinpäivä alkaa olla kuin toisinto viime jouluaatolta: issukka ilmoittaa heti herättyään, että pää on tosi kipeä ja oksettaa. Kiva.

Kyse ei ole krapulasta.

Laitamme pienen aamupalan isille, mutta kuitenkin toiveiden mukaisen. Sellaisen mannermaisen aamupalan kokkeleineen, pekonineen ja prinssinakkeineen. Kolmen lapsen ohjaaminen hommissa vaatisi varmaan vähintäänkin merikapteenin luotsaamistaidot, mutta minä annan mennä karille. Kun kerran lapset hääräävät, niin olkoon lasten näköistäkin.

Söpöä siis.

Ei välttämättä niin tiptop.

Sitten marssimme peräkanaa makuuhuoneeseen ja laulamme "Paljon onnee isi...". Ilman huutomerkkejä, ettei päivänsankarille tulisi pahempi olo. Lapset ovat niin tohkeissaan ja täpinöissään korteistaan ja lahjoista, että minua ihan itkettää. Ja isi-parka yrittää tsempata ja on tosi iloinen lasten lahjoista.

Sitten me syömme mannermaisen aamupalan ilman isiä.

Siinä vaiheessa, kun pienin alkaa puristella munakokkelia nyrkissään, koska ei jaksa syödä kaikkea, alan minä purkaa pahaa oloa lapsiini. Lopputuloksena Mini itkee huoneessaan, pojat ovat hissunkissun ja minä istun käppyrässä, käsi poskella keittiön pöydän ääressä. Itku ei ole kaukana.

Kun se pienimmäinen hiipii keittiöön ja tapittaa suurilla silmillään, kysyn, että sovitaanko. Ja sovitaanhan me. Sylikkäin.

Lapset saavat katsella lastenohjelmia vähän enempi kuin tavallisesti ja minä siivoan keittiön. En jaksaisi enää luotsata laivaa takaisinpäin, ohjata, opastaa ja olla kärsivällinen. Selviän tiskikasoista paremmin ilman apureita.

Jouluaattona minun piti revetä äidin ja isin lisäksi yllättäen joulupukiksikin; tänään minun ei tarvitse sentään miettiä mitään ylimääräistä. Paitsi se, miten ilmoitan isovanhemmille, ettei me tullakaan nyt aamupäivällä kylään, vaan vasta iltapäivällä. Ja silloinkin mahdollisesti ilman isiä.

Nyt pelaamaan Kimbleä lasten kanssa.