ovat nuo meidän villikot. Kun Ralliroope juoksee takapihalle, niin jo Kaaharikalle kipsuttaa perässä. Jos Kaaharikalle säntää sisälle, niin Ralliroope huhuilee perässä. Ja jos ensimmäinen murisee naapurin lapsille, niin toinen yhtyy kukkoilemaan.
Sitten kun mennään kyläilemään jonnekin vain toisen kanssa, niin tuo parikki kyhnää vanhempansa puntissa kiinni ja on kuin maansa myynyt. Ei ilahduta trampoliinit eivätkä muut houkuttimet. Sitä on vaan niin kiinni veljessään, joka on yhtäaikaa niin rakas kuin vihattukin.
Kaksoset ovat yksilöitä, mutta onhan selvää, että tuo yksilöllisyys sisältää myös sen kaksosuuden. Toinen on osa itseä. Tavallaan hyväksyn sen, (olen itsekin kaksosista toinen), mutta silti pelkään Kaaharin ja Ralliroopen syövän toistensa identiteettiä. Jos toinen ei osaakaan olla, sanoa ja tehdä oman tahtonsa ja olemuksensa mukaan, vaan toinen vaikuttaa liikaa päätöksiin ja toimintaan, koko olemukseen. Vai murehdinko liikoja? Osasinko edes pukea ajatuksiani selvästi sanoiksi?
Pojat ovat olleet paljon yhdessä, mutta myös "eriretkiä" on tehty. Vauva-aikana olimme paljon kolmistaan, kun isukki oli työmatkoilla tai teki pitkiä työpäiviä. Ja kun olimme koko perhe yhdessä, niin oli myös kiva olla samassa paikassa touhuamassa. Ensimmäisiä kertoja ollessamme "eriretkellä" Ralliroopen kanssa, huomasin, että mukanani ollut poika onkin ihan erilainen kuin olin luullut. Katsoin omaa lastani ihan uusin silmin ja tajusin, kuinka juuri tämä lapsi oli jäänyt veljensä sairastelun varjoon. Tilanne oli kerrassaan hätkähdyttävä.
Kaksoset antavat paljon toisilleen, mutta myös vievät jotain. Mutta se on kai vain hyväksyttävä osaksi elämää. Ihan normaalia elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti