Tässä alkaa olla tilanne jo siinä pisteessä, etten tiedä, kumpi tästä hoitoon kohta lähtee, minä vai tuo toinen poika. Olen ollut noista toilailuista huolissani jo vuosikausia (ja jässikkä on vasta viis vee), mutta koska tapaus on vaan niin epämääräinen, niin ei tuosta ota selvää erkkikään (asiantuntijoista puhumattakaan). Milloin on huolestuttavaa käytöstä, milloin epämääräistä astmaa ja milloin kaikki on ihan hyvin. Yksi on huolissaan, toinen ei oikein tiedä, että mikä tässä nyt muka on vialla ja sitten kuitenkin juuri tämä poika jää mieleen lyhyenkin tapaamisen jälkeen.
Voisiko joku ystävällisesti sanoa suoraan, onko tuo meidän napero jotenkin erityisen tuen tarpeessa, vai kuvittelenko vaan. Olenko se sittenkin minä, äiti, joka olen kuvitellut kaiken ja huolehtinut suotta? Minäkö se olenkin erityisen tuen tarpeessa?
Välillä kyllä tuntuu ihan siltä.
Yritänkö itse tehdä lapsestani jotain muuta kuin mitä se on? Että koska meillä on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut äärimmäisen paljon surua ja tuskaa, niin laitetaan siihen päälle vielä muutama pikkukeskonen ja "jotakin epämääräistä" extraksi mietintämyssyyn. Kun ei ole muka muuten tarpeeksi mietittävää ja selvitettävää.
Mutta jos tuo herra lepattaa ja on kuin moneen suuntaan pyörivä hyrrä, niin onko se ok? Jos tänä vuonna kuusi vuotta täyttävä ei saa puolessa tunnissa päälleen muuta kuin sukat ja pikkarit, niin onko se ok? Ja siinä sivussa hän on viskannut puupalikalla lasisen valokuvakehyksen säpäleiksi. Ja mahdollisesti siinä sivussa hän on tehnyt paljon muutakin; paitsi pukenut niitä vaatteita. Kun ne vaatteet sitten joskus ovat päällä, ne ovat nurinpäin.
Jos tuo tyyppi on vain luonteeltaan tuollainen luova ja rento, niin mikäs siinä. Jos hän tarvitsee liikettä ja aistimuksia enempi kuin muut, niin mikäs siinäkään. Mutta jos tuo hillerihiiri saa päivänsä kulumaan vain satuttamalla itseään ja muita, ja hajottamalla ympäristöään, niin eikö se jo huolestuta muitakin kuin äitiä? Vai sittenkö vasta ympäristökin herää, kun oikein kovasti sattuu?
Yritä siinä sitten selitellä lääkäreille, että juu, kyllä se kotona hyppii, loikkii ja hihkuu, kun tohtorintuolilla istuu jähmettynyt patsas. Tai kyllä se kotona puhua ja huutaa osaa, kun vastaanotolla vain piipittää.
Alan olla kohta vahvasti sitä mieltä, että kasvatus on mettässä ja meillä on kotona siitä johtuen käytöshäiriöinen lapsi. Tai jos ei vielä ole, niin kohta on, kun negaa sataa niskaan koko ajan.
Että tällainen paasaus tällä kertaa. Kaiken tämän valituksen jälkeen voin vain todeta, että kyseessä on erittäin rakas ja hurmaava lapsi, joka vaan sattuu olemaan "vähän vilkas" (paitsi lääkärin vastaanotolla mykkä patsas).
2 kommenttia:
Veit sanattomaksi.
Niin kauniisti ja hyvin kirjoitettu. Ja niin paljon jaan samoja tunteita.
Äidin vaisto on varmaan yksi vahvimmista vaistoista. Siihen kannattaa luottaa lapsen hoidossa.
Äidin syyllisyydentunne on ehkä yksi kamalimmista tunteista. Varsinkin jos niissä alkaa yön pimeinä tunteina piehtaroiman.
Tsemppiä! Luota vaistoosi ja muista, olet hyvä paras äiti lapssillesi :-)
Kiitos tuhannesti Sotkuholisti! Olen ensisijaisesti tunteellinen äiti ja välillä myös vähän väsy, kuten monet muutkin äidit kamppaillessaan kasvatus"työssään". Sen lisäksi minulla on tausta ja kokemus, jonka myötä minun pitäisi handlata nämä jutut tuon pojan kanssa. Mutta, koska olen se tunteellinen äiti, en enää osaakaan toimia objektiivisesti oman lapseni kohdalla. En osaa ottaa etäisyyttä. Niinpä pajatan, paasaan ja murisen; vaikka pitäisi pysäyttää, ohjata ja antaa kiitosta.
Ja kaiken remuamisenkin keskellä minun pitäisi osata ottaa lunkimmin. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.
Lähetä kommentti