Viisi vuotta sitten...

Ihan yllättäen käynnistyi tapahtumakulku, jonka seurauksena minusta tuli äiti. Joka vuosi tähän samaan aikaan vaivun aika-ajoin jonnekin muistojen taakse ja unohdun ajattelemaan niitä hetkiä. Huoli, luottamus, toivo ja järkytys. Melkoinen tunteiden määrä. Ensimmäisinä tunteina en osannut iloita lapsistani, sillä pelkäsin menettäväni heidät. "Mitä ne minua onnittelee, sukulaiset ja ystävät?" En kyennyt ottamaan vastaan onnitteluja, sillä luulin joutuvani hautaamaan lapseni ennen kuin saisin heidät edes syliini.

Yhtäkkiä nuo kaksi pientä eivät olekaan enää lähellä, vaan repäistyinä jossakin kaukana. Enkä minä pääse sinne. Olen heikko; lapseni ovat vahvoja tietämättäni. Vahvempia kuin minä. Vain valokuvat ovat yöpöydällä. Siinä minun vauvani ovat, pikkuiseni, jotka joutuvat pärjäämään ilman äitiä. Tiedän, että he ovat hyvissä käsissä, se lohduttaa.

Kun näen lapseni muutaman päivän päästä, pyydän heitä taistelemaan. Ja taistelevathan he. Ovat kuulema "ihan hyvän kokoisia". Näen, että se on totta, sillä poikani ovat huoneen asukeista isoimmasta päästä. Meillä ovat asiat aika hyvin, kaikesta huolimatta.

Niin, meitä on koeteltu enemmän kuin monia muita, mutta on meitä myös siunattu. Siitä pitäisi osata olla kiitollinen. Joka päivä.

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ, MURUT!


Kaaharikalle oli topakka jo pienestä pitäen.

Ralliroope oli väsynyt vauva, keräsi voimia tulevaa varten. ;)


Kuvissa muutaman päivän ikäiset taistelijat. Ihan ekoja kuvia en viitsinyt ladata, sillä kaikkien niiden kuvissa olevien letkujen ja putkien takaa pikkumiehiä ei olisi edes näkynyt.