Olemme lähdössä ulos. Yksi tuskailee villapuvun kanssa, toinen äheltää pikkarisillaan sukkien parissa. Kolmas keräilee vaatekappaleita "ihan vaan toisten apuna" ja neljäs päivittelee hikoilevaa masuaan. Onko tuttua?
Sitten alkaa kaiken ähinän, puhinan ja murinan keskeltä kuulua vaativaa purnausta. "Äiti, äitiii!!!" Volyymit kasvavat ja kohta kolme suuta huutaa äitiä yhtäaikaa. "Äiti, auta!" ja "Äiti, en saa!" ja "Äiti!"
Ja äiti kannustaa omatoimisuuteen, kehuu ja auttaa. Kunnes. Palaa käämit. [Näin on.]
"Oonko mä joku ihmeen täydenpalvelun äiti, vai?!"
Ja ihan oikeesti, nuo viisivuotiaat ovat kyllä tosi taitavia pukijoita jo. Osaavat, jos viitsivät. Yleensä kehuminen on yhtä kuin bensaa ja mitä enempi kehuu, niin sitä paremmin sujuu. Ja voin sanoa, että nykyään jo sujuukin enimmissä määrin. Varsinkin kun tietävät, ettei äiti todellakaan ole mikään täydenpalvelun äiti.
Mutta tarviiko siitä noin äkäseen muistutella?
Ärinävapaata viikkoa teille (ja meille)!
T: Nimim. "Liian usein liian äree"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti