Arkeen palaaminen tautisen ajanjakson jälkeen ei sujunut rauhallisesti tai seesteisesti. Eskariinmeno taisi jännittää, sillä pojat vain röhnöttivät milloin toistensa ja milloin kynnysten päällä hekottamassa ja tirskumassa, kun olisi pitänyt pukea ulkovaatteita ja lähteä.
Aikani minä sitä menoa kattelin, mutta sitten alkoivat hihat palaa. Savukin taisi nousta korvista. Toinen pojista sai mennä ulos pukemaan ja toinen omaan huoneeseensa. Ja minä rähisin vuoroin kummassakin paikassa.
Auta armias.
Muistuvat mieleen ne ajat, kun meillä saattoi mennä puolitoista tuntia uloslähtörituaaleissa. Puolitoista tuntia! Johan siinä ajassa olisi ehtinyt tehdä vaikka mitä kivaa siellä ULKONA, mutta sen sijaan meidän huru-ukot hekottivat hervottomina Heikkeinä eteisen lattialla. Tai toinen hyppeli milloin missäkin. Ei ihme, jos alkoi pikkasen aivoissa tykyttää.
Ja kaksi kertaa päivässä, tietenkin.
Eikä siinä ennen vanhaan auttanut, että olisin puetuttanut ensin toisen ja sitten vasta toisen, kun siinä hommassa olisi mennyt se sama aika kuitenkin. Kun ei voinut toista laittaa valvomatta pihalle (paitsi liekaan, mutta sinnekin poikapoloinen olisi varmaan vahingossa hirttäytynyt) ja ollessaan saman katon alla hulinoivat niin, että se joka oli karanteenissa toisella puolella taloa, sai pukijan ihan sekaisin villeillä "Jiiihaaaa"-huudoillaan ja naurunrätkätyksellään.
Jeesusteipillä suu kiinni?
(Ei tietenkään.)
Jeesusteipistä tuli mieleen, että eilen naapuri soitti juuri (ihme kyllä) rauhalliseen iltapala-aikaan ja pyysi lainaksi jeesusteippiä. Minä siinä ääneen ihmettelin, että jeesusteippiä, mitähän se olikaan. Issukkakin tokaisi, että kyllähän sä nyt jeesusteipin tiedät.
No tiesinhän minä ja tuon puhelun jälkeen tiesivät apinapojatkin, jotka nauroivat vedet silmissä jeesusteipille. En ihmettelisi, jos olisivat pissineet housuihinsakin, kun niin nauroivat. Hepuliheikit putosivat melkein tuoleiltansa. Rauhallisesta iltapalasta ei ollut enää tietoakaan, kun "mopo oli jo karannut".
Jos sitä vaan lähtisi uimaan myötävirtaan ja jättäisi tuon vastavirtaan räpiköimisen jo terveydellisistäkin syistä? Mitähän siitä tulisi? Jos minäkin vaan pötkähtäisin eteisen lattialle hulinoimaan ja hekottelemaan, niin kuinkahan kauan sitä hirnumista kestäisi? Minulla ei ainakaan enää päässä tykyttäisi ja kaikilla olisi hauskaa. Ainakin se hetken.
Mitäs siitä, vaikkei me päästäisi pihaa pidemmälle ja ne jo siellä eskarissakin ihmettelisivät, että missä ne Ralliradan heput luuraa. Mentäisiin sitten, kun ehdittäisiin. Eli tuskin koskaan. Eikä ainakaan ajoissa.
Hellurei aikatauluille ja pukemiselle. Heipat myös asiallisille käytöstavoille ja toisen huomioimiselle. Ei tukanpesua eikä kasviksia. Eikä ainakaan kurahousuja ja saappaita. Kalsarit ja T-paita ovat ihan hyvät, joo.
Mitähän siitä tulisi, niin.
Minä oon pinnaani jo venyttänyt niin, että siitä on jo kaikki elastisuus hävinnyt. Ei meinaa venyä enää, ei. Mutta pakko kai se on yritettävä jokin järjestys tässäkin talossa pitää, kun kerran on sen homman aloittanut.
Juu, ja pojat on poikii. Ja sen lisäksi vielä vähän apinoitakin. Tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti