Tämä tietokone alkaa olla kuin minä. Mitä vanhemmaksi se tulee sitä hitaammin se käy. Onneksi se ei sentään liho, niin se mahtuu hyvin tähän tavararöykkiöiden sekaan työpöydälle...
Nyt alkavat jutut olla tiukassa, sillä ajatukset pyörivät perhejuttujen lisäksi työelämässä. Vajaan kahden viikon päästä lähden takaisin työelämään, melkein kolmen ja puolen vuoden tauon jälkeen. Minusta kyllä tuntuu tämänkin asian suhteen siltä, kuin olisin kuin tämä vanha kompuutteri, liian täynnä toimiakseen edes normaalinopeudella.
Minun täytyy päivittyä, formatoitua ja osittain myös deletoitua. Missä järjestyksessä, se on vielä mysteeri. Käsitteetkin taitavat olla ihan väärin, mutta se kertoo vain tilastani.
Vielä ihan pihalla.
Luotan kyllä siihen, että jossain vaiheessa minusta tulee vielä ihan hyvä ja kunnollinen työntekijä. Ja minä haluan niin. Mutta en halua, että annan kaikkeni työssäni ja sitten en jaksakaan enää kotona. Niin ei saa käydä.
Jaksamisen takia asetan itselleni nukkumaanmenoajan, josta en lipsu edes hyvän elokuvan takia. Tai sellaisen elokuvan, joka on ehkä ihan hyvä. Viime aikoina olen nimittäin valvonut katsomassa "aivot narikkaan"-elokuvia yömyöhään, vaikka ne ovat nimenomaan niitä... hmmm... aivot narikkaan-elokuvia. Ja seuraavana aamuna herään tummat silmänaluset polvissa.
Melkein.
Mistä tulikin mieleeni meikit. Ne ovat minulta ihan lopussa. Ei ole ripsaria, ei meikkivoidetta eikä paljon muutakaan. Ja niitä kyllä kaipaisin, vaikken koekaan olevani hirveän turhamainen. Lisäksi kulmakarvani, joita olen joskus kertonut nyppiväni automatkalla, ovat niin sanotusti luonnontilassa...
Te ette halua nähdä.
Olen rupsahtanut viimeisen parin kuukauden aikana hillittömästi. No, vielä kukaan ei ole siitä huomautellut, joten asiat taitavat olla ihan hyvällä mallilla. ;)
Tämän kaiken itsetutkiskelun jälkeen lähden hommiin keittiöön ja suikkaan suukot lapsille. Ihan totta. Tämä ei ole vain pullamössölausahdus, vaan tarkoitan sitä. Parin viikon päästä en voi antaa suukkoja lapsilleni kesken (työ)päivän.
Se ajatus hymyilyttää ja itkettää yhtäaikaa.
Ps. Tuo kuva on tietokoneeni kuvaruudulta... Ilmeisesti omakuva.
EDIT: Tervetuloa lukijaksi Jassu!
5 kommenttia:
Voi miten isoja muutoksia tulossa! Jännittävää ja hurjaa ja ihanaa ja kamalaa yhtäaikaa. Voimia ja iloa siihen kaikkeen!
Tunnistan tuon tunteen kun on ihan metsäläinen, itse huomasin saman viime keväänä rankan pitkän työ- ja opiskeluputken jälkeen. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole aikoihin katsonut peiliin tai miettinyt mitä laittaa päälleen. Pysähdyttäviä hetkiä ;) mutta oman itsensä esiin kaivaminen tekee hyvää. Vaikka onkin vähän tuskallista samlaa ;)
Oikein hyvää työhön paluuta ja aurinkoisia "lomapäiviä" ennen sitä. :)
Fredrika, kun opiskelee ja työskentelee samanaikaisesti, on tosiaan ihan luonnollistakin olla hetken metsäläinen. Tai siis TUNTEA olevansa. ;)
Minä jatkan itseni kaivamista.
Assari, KIITOS! Viime aikoina olen kokenut olevani suorastaan siunattu, kun olen saanut olla "lomalla". Vaikka töihinpaluu tekee ilmeisesti myös ihan hyvää minulle (muistanet jokin aika sitten kirjoittamani jutut koiskeistani, joiden jälkeen olisin voinut muuttaa joksikin aikaa timbuktuun).
Joskin pari päivää viikossa töitä viiden työpäivän palkalla olis kyllä aika hyvä ratkaisu sekin... ;DDD (Silloin jäisi aikaa ja rahaa perheellekin.)
Jään unelmoimaan siitä.
Jännää ja haikeaa yht'aikaa..
Tuo, että "antaa töissä kaikkensa, eikä sitten kotona enää jaksa" on todella vaarallista. Nukkumisesta huolehtiminen taasen todella järkevää.
Itse toivoisin välillä, että saisin olla ihan vain kotiäiti... :) Ne ajat ovat korvaamattomia!
Onnea ja tsemiä tulevaan ja mukavaa "lomailua" sitä ennen :)
Onnea töihin paluuseen!! Teksteistäsi välittyy, että olet mahtava äiti lapsillesi, isolla Ä:llä. Ymmärtäväinen, rakastava, vastuullinen,.. En usko että sinua työ imaisee liian syvälle. Ja muistathan myös itsesi (enkä nyt puhu vain kulmakarvoista :)), myös se tarvitsee huomiota kodin ja työn ohella!
Positiivisia päiviä toivotellen
- Laura
Lähetä kommentti