Kylminä talviöinä

Kaksi pörrötukkaa pötköttelee isolla sängyllä. Isompi huilailee täkin alla ja kuuntelee tarkasti, kuinka pienempi tavaa yhtä aapisen sivua.

- Kyl-mä-nä.
- Seis.
- Kyl... kyl-mä... kyl-mä-nä...

Pienempi pörrötukka tavaa sanan sisukkaasti ainakin kuusi kertaa, nurisee välillä, mutta aloittaa sanan aina vain uudelleen. Kunnes...

- Kyl-mi-nä tal-vi-öi-nä...

Isompi pörrötukka myhäilee ja heiluttelee varpaitaan peiton alla. Kuinka ylpeä sitä voikaan olla lapsesta, joka tankkaa samaa sanaa kerta toisensa jälkeen! Ylpeä tuosta lapsesta, joka ei osaa lukea "helppoa" sanaa heti ensimmäisellä tai toisellakaan kerralla oikein...

"Miten sisukas lapsi minulla onkaan!"

Pörrötukat lukevat koko sivun yhdessä kolme kertaa. Ensin pienempi lukee lukuläksyn kokonaan yksin. Sitten he lukevat joka toisen sanan kumpainenkin vuorotellen. Ja lopuksi he lukevat vuorotellen yhden lauseen kerrallaan. Lukuläksyn tankkaaminen huvittaa molempia; vaikka työlästä onkin.

Ja johan alkaa sujua, kylminä talviöinäkin!

Lasse Viren, Laiska Jaakko ja siskonsa Prinsessa Kiukku

Kolme pientä nukkuu, yksi isompi lähti pihalle lumitöihin ja tämä yksi istuu takkatulen lämmössä, tietokone sylissä, ja paukuttaa työhommia. Ja näemmä vähän muutakin. ;)

Illat tuntuvat liitävän, vaikka kuinka yritän jarrutella ja pysähtyä hetkiin. Tänään kävimme urheilutamineliikkeessä koko perheen voimin ja siinä se ilta sitten menikin. Työpäivän jälkeen ei paljon ehdi.

Tai kyllä siellä urheiluvälinepuodissa ehti tapahtua, vaikka kokonaisen päivän edestä. Laskin muutamaan otteeseen kolmeen sekä hiljaa mielessäni että ihan kiitettävällä volyymillä. Ihan sama, katsoiko joku pitkään vai ei, sillä kun yksi koikkeliini sai sätkyt ja alkoi juosta isoa liikettä ympäri pujotellen ja piiloutuen hyllyjen väliin en voinut vain katsoa tillittää vierestä. Kaupan kiertely on ok, mutta siellä spurttaaminen ei ole ok, ei, vaikka urheiluvälinekauppa onkin. Jos Lasse Viren ei juossut, niin se kävi potkimassa veljeään persuksille, mistä seurasi ärhäkkä takaa-ajo suksien, virvelien ja lumilautojen ympäri.

Nulikat.

Ja jos se takaa-ajaja ei ajanut takaa, niin se röhnötti patalaiskana tuolilla ja pisti isänsä pukemaan monoja jalkaansa. Ei siis itse eväänsä heilauttanut. Lähtötohinoissa Laiska Jaakko käveli jostain syystä päin jotakin tankoa ja satutti silmäkulmansa, enkä minä huomannut mitään, kun yritin samanaikaisesti saada lattialla huilailevan pikkupimun pois keskeltä vilkasta pääkäytävää.

Sillä aikaa kun perheenpää kävi vielä sovittamassa hiihtopukua, kävin kahden apurin kanssa viereisessä pikkukaupassa ruokaostoksilla. Pikkupimu sai elämänsä pahimman kiukkukohtauksen, kun ei päässytkään ostoskärryjen istuimeen vapaamatkustajaksi. Ei tuo muistanut, että ennen joulua oli jäädä samanmoisiin kärryihin jumiin IKIAJOIKSI, vaikka kuinka nostin, vedin ja vanutin. Nousin varpailleni ja huohotin naama punaisena, että: "Hiiii-opp!", enkä siltikään saanut tyttöä irti istuimesta. Silloin sovimme, että jos irti päästään, niin ostoskärryjen istuimeen ei enää yritetä, ei ikinä. Ja kun minä nyt muistutin sopimuksesta, tyttö karjui kahta kauheammin. Heittäytyi maahan makuulleen ja kirkui. Ihan kuin se olisi auttanut.

Meidän tytöllä on uhmaikä.

Uhmaikä ja päiväkodin aloitus (tai hoitopäivien reilu tuplaantuminen kuukaudessa) eivät sovi yhteen. Sen on saanut tuta sekä meidän perhe että päiväkodin kivat tädit, joille rakas prinsessamme ei suostu puhumaan sanaakaan. Lisäksi hän ei ole suostunut hoitopaikassaan voitelemaan leipäänsä, avaamaan ovea tai auttamaan kaveria hädässä. Kotona samainen keijukainen pölöttää taukoamatta koko hereilläoloaikansa, ja jos ei puhu, niin laulaa.

Ja kovaa.

Ellei sitten mökötä jostain syystä suu mutrussa, kädet puuskassa ja erittäin tuima ilme kasvoillaan.

Mistä lie oppinut...

Tätä se on.

Huhuuu... täällä ollaan. :)

Tervetuloa lukijaksi, Wanilja!

Täällä ollaan ihmetelty kasvavien kaahareiden päähänpistoja ja vedetty rajoja rautalankojen kera. Ihmettelen suuresti, miten muissa pikkukoululaisten perheissä saadaan arki rullaamaan, kun selkokielellä annetut yksinkertaisimmatkaan ohjeet eivät näytä menevän perille kolmelle ekaluokkalaiselle, tai sovituista asioista ei osata pitää kiinni.

Muutama esimerkki.

Kun isi tai äiti tulee töistä kotiin, saattaa

a) ulko-ovi olla auki,
b) kenkäeteisessä joutua harppomaan vähintään yhden repun, yksien heijastinliivien ja kaksien monojen yli,
c) eteisestä löytyä muutama ulkotamineissa lattialla röhnöttävä hihhuli puputtamassa vaniljarinkeleitä,
d) ulko-ovi olla auki, tamineita löytyä kenkäeteisestä triplana ja kaveri on tullut kylään luvatta...
e) rakkaita koululaisia ei näy mailla eikä halmeilla vielä toviin (ovat penkomassa ojanpohjia),

Lisäksi voi käydä niinkin, että yksi sankareista unohtaa laittaa aamulla farkut jalkaan ja hippaloi koulussa koko päivän pelkissä kalsareissa... Kaiken kukkuraksi hän syyttää äitiään siitä, ettei äiti ollut muka muistanut sanoa, että farkut pitää laittaa jalkaan.

Pitääkö minun oikeasti vakuuttaa teillekin, että ihan varmasti muistin?

(Monta kertaa.)

Nyt ei muuta kuin unta palloon.

Voikaa hyvin!

Kaikilla mausteilla

Tervetuloa lapsiperheen aamuhärdelliin: Ralliradan varikon eteiseen arkiaamuna kello 7.48.

Iso harmaa kaakelilattia on täynnä reppuja, kasseja ja nyssäköitä, heijastinliivejä ja parittomia sukkia sekä hanskoja. Sitten siellä on kaksi naispuolista ärinäkeijua, toinen pieni ja toinen vähän isompi.

Se isompi roikottaa pienempää kainaloista ja yrittää saada huutavan ja potkivan vetkulin osumaan lattialla levällään lojuvaan talvihaalariin. Ei onnistu, ei. Molemmat karjuvat toisilleen eitä ja enhaluuta, eikä kumpikaan anna periksi.

Äiti ja tytär.

Niin, mamma se pisteli taas parastaan aamutuimaan keitettyä kaurapuuroa sukkiensa pohjissa. Eikö siinä nyt olisi ollut ihan tarpeeksi yhdelle aamulle, että sukanpohjat tarttuvat joka askeleella lattiaan, vaikka kuinka on yrittänyt pyyhkiä jämiä kiireen keskellä? Ei, ei tietenkään.

Minähän tilasin annoksen kaikilla mausteilla.

Kun sitä saa mitä tilaa. Ja kun sitä kaiken lisäksi on joskus niin pöljä (ja väsynyt), että lähtee lapseksi lapsen tasolle. Sen sijaan, että olisi rauhoittanut koko tilanteen, antoikin itsensä kiireen ja panikoinnin vietäväksi.

Mutta niin olivat äiti ja tytär siinäkin suhteessa kuin kaksi marjaa, että päästyään vihdoinkin matkaan, molemmat rauhoittuivat oitis. Olivat kai niin väsyksissä taistelusta... Matkalla kuitenkin sovittiin, perillä halittiin lujaa ja suukoteltiin. Ja päiväkodin aikuiset katsoivat varmaan, että voi noita nöpösiä.

Olisivatpa tienneet.

Työpaikalla vilkaisin ohimennen tuhruista hupparin olkapäätä, jossa näkyi selvästi kyynelten ja kaurapuuron jättämä tahra. Lapseni kulki koko päivän mukanani, tahrana olkapäällä.

(Ja illalla lastani päiväkodista hakiessani sain tuta, jotta saapas- ja sadevaatekassi olivat unohtuneet siinä aamuhärdellissä sinne eteisen harmaalle kaakelilattialle.)

Viimeinen postaus

Vuoden viimeisen postauksen myötä toivotan hurjan hyvää tulevaa vuotta ihan jokaiselle. Pitäköön se sisällään terveyttä, hyvää oloa ja paljon lämminhenkistä läsnäoloa.

Tyypilliseen lapsiperheelliseen tapaan viime viikot ovat kuluneet hurjalla rytinällä työn, kodin, koulun, päiväkodin, vastaanottojen, harrastusten ja kaupan väliä.

Eestaas.

Siltikin voin väittää, että meidän joulukuu on ollut jollain tapaa hyvin rauhallinen. Siis meidän mittapuun mukaan. Teimme meidän perheelle perinteisiä juttuja ja kokeilimme uusiakin polkuja joulunodotuksessa ja -vietossa. Jos ei ehditty jotain tänään, niin ehdittiin sitten joku toinen päivä.

Tai sitten ei ehditty silloinkaan.

Joulukorttiprojektimme, esimerkiksi, hieman karkasi käsistä, minkä seurauksena osa ystävistä ja sukulaisista sai neulahuovutetun joulusydämen sijaan ihan vaan kaupasta valitun valmiskortin. Ensin nolotti, sillä olemme Issukan kanssa tehneet kortit itse (tai valokuvanneet lapsia) jo vuodesta 1994, mutta sitten ajattelin, että ei vaan mahda mitään.

Kamerassa ja koneella on jokunen kuva jutuista, joita teimme lasten kanssa, mutta en vaan nyt jaksa toimittaa niitä kuvankäsittelyn kautta tänne blogiin... Laiskuus taitaa olla nyt huipussaan, eikö? Mutta, lyhykäisyydessään joulumme piti sisällään:

- enemmän tai vähemmän palaneita pipareita,
- yhden nukutetun potilaan,
- ainakin kaksi sappikiveä,
- kolme heikunkeikun piparkakkutaloa,
- ehkä kauneimman joulukuusen ikinä,
- aamusaunan,
- paketteja vähemmän kuin koskaan ja
- hyvän fiiliksen joulupukkeineen.

Tästä eteenpäin minulla on tiedossa uuden ruokavalion opettelua ja lisätutkimusten odottelua. Lapset saavat nakerrella vielä jokusen joulupiparin, ennen kuin purkin pohjalla on jäljellä vain muruset. Sen verran paljon tuli niitä pipareita leivottua. :)

Yritän jatkaa sekä töissä että kotona En juokse kellon kanssa kilpaa-tyylillä, sillä elämässä on paljon muutakin kuin Tehty Kiire. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin, kun kalenterissa on pelkän perustyön lisäksi jo jokunen palaveri, tapaaminen ja koulutus vuoden ensimmäisille päiville.

Vaan sehän on vasta ensi vuonna se. ;DD

Väsymyksestä huolimatta tunnelmat ovat ihan hyvät.

Tervetuloa Uusi Vuosi!

Sanoja viikonlopusta

Yritin hetki sitten löytää sopivan sanan kuvaamaan tätä viikonloppua. En löytänyt yhtä ainoaa, vaan ainakin kolme tai neljä.

Uninen. Olen ollut väsynyt. Olen nukkunut aamulla kahdeksaan ja yhdeksään(!), mutta silti olen ollut alkuiltapäivästä valmis pitkille päikkäreille. Unenlaatu on ollut kyllä vähän niin ja näin, mutta unessa olen ollut.

Luminen. Olemme koko perheen voimin pyörineet pihalla vesisateessa rakentamassa lumilinnaketta. Jossain vaiheessa homma repesi ja loppujen lopuksi toinen koululaisistamme istui jäähyllä tottelemattomuudesta. Lumipallojen heittely ikkunoihin on kielletty ja jos se ei mene niin sanotusti jakeluun kolmenkaan peräkkäisen sanomisen jälkeen, on syytä pysäyttää mopo ennenkuin mopo on pöpelikössä.

Mopo on tuo meidän toinen poika, tai tarkemmin sanottuna sen meno.

Väsynyt. Tällä tarkoitan omaa henkistä väsymistä siihen, että minun on oltava koko ajan varuillani seitsenvuotiaan hippaloinnin ja arvaamattomuuden takia. Kun koko perhe on koolla ruokapöydässä, yksi jäsenistämme saattaa aivan äkkiarvaamatta nousta ylös, lähteä toimittamaan jotain todella hetkeen sopimatonta asiaa tahi alkaa pyöriä muuten vain itsensä ympäri.

Ymmärrän kyllä, että jos hän tarvitsee ne pyörimisensä, niin hänen on pakko myös saada niitä aistimuksiansa. Mutta ei ruokapöydässä, kesken aterian.

Tai jos olemme lähdössä ulos, tuo koululainen puikkelehtii minitrampoliinin alle ja saa itsensä sinne jumiin monelle mutkalle. Eikö tuollaisen luulisi olevan enintään parivuotiaan hommia?

Minua väsyttää myös tämä iänikuinen laskeminen. Että asiat eivät etene ilman kolmeen, viiteen tai kymmeneen laskemista. Kun ei saada riisuttua, puettua tai siirryttyä paikasta toiseen ilman, että joku (äiti) laskee tiukuna aikaa. Ja jos jättää laskematta, niin mitään ei tapahdu puoleen tai kokonaiseen tuntiin.

Ja sekin väsyttää, kun nuo pojanklopit tappelevat niin paljon. Ensimmäinen lällättää ja puhuu ikäviä, toinen ajaa takaa ja jurmuttaa oikein kunnolla. Silloin minulta pääsee kirosana (tai useampi) ja uhkaan pistää nulikat tappeluareenalle selvittelemään välejään.

Silloin ollaan pisteessä, jolloin jälkikasvu on järkevämpi kuin äitinsä. Tappelu loppuu siihen... ainakin kymmeneksi minuutiksi.

Tiukka. Se olen minä. Tai ainakin minusta on tuntunut siltä. Että minä (olen ainoa joka) vaadin, naputan, kivahdan ja ärisen. Ja jos kysyn Issukalta, että vaadinko nyt liikoja tai olenko liian tiukka, niin hän vastaa juuri niin kuin minusta hyvältä tuntuu. Ja sitten minä taas vaimona mietin, että sanoiko tuo nyt noin vain siksi, että saisi minut leppymään...

Olen minä oikeasti nauttinutkin tästä viikonlopusta. Kun nyt vaan muistaisin, että missä kohtaa.

Nyt menen sohvalle Issukan kainaloon. Ellei siellä sylissä ole sitten jo tietokone. Sitten minä murisen ja mökötän, mutta en sanallakaan sano, että voisi ottaa minutkin huomioon.

Olen kyllä välillä nii-in vaikee, että.

Tunnustan.

Kesken ruokailun pieni koululainen kertoo hieman ylpeänäkin mietteistään:

- Mä tiiän, mikä meijän rehtorin nimi on. Se on Katriina Kippurainen*.

Melkein samaan hengenvetoon hän lisää:

- Mä en kyl tiiä, onko se tyttö vai poika...


Myöhemmin hän rakentaa pihalle lumiukon, jolla on pipo päässä, kaulaliina kaulassa ja keskisormi pystyssä. Siis ihan vahingossa. Illemmalla Issukka pohtii, paheksuvatkohan ohikulkijat pihalla tapittavaa ukkoa, joka tervehtii kansainvälisin sormimerkein.

Annettiin sitten asian olla.

Se on niin viaton vielä, tuo meidän ihana reipas koululainen.



*nimi on muutettu