Kävimme illemmalla vielä mattojenpesupaikalla ja lapset polskuttelivat sillä aikaa kun pesin pari mattoa lisää. Haikailen edelleen pääseväni muutaman mattorullan kanssa pesualtaiden äärelle, mutta pitää vähän miettiä, missä ne seuraavat matot kuivattaisi.
Tänään isukki otti lapset ja lähti metsään. Palasivat kipposet täynnä mustikoita ja piirakan toivossa. Yritin sillä aikaa käydä läpi tavararöykkiötä, joka sisältää laatikoittain vanhemmilleni (ja isovanhemmilleni) kuuluvia papereita ja muistoja. Nyt olen aika rikki, väsynyt ja kaikin puolin sekaisin. Minussa taistelee kaksi puolta: se, joka haluaa eroon kaikesta mikä muistuttaa menneistä sukupolvista ja se, joka haluaa vaalia heitä säilyttämällä muistoja.
Se, että säilytän tietoja isäni sairaudesta ja äitini muistiinpanoista, mitä sen on väliä? Mikään ei muutu. Mikään ei tuo heitä takaisin. He ovat jo menneet.
Nyt pitäisi jaksaa nousta jaloilleen, sillä ei ole oikein, että lapset joutuvat kohtaamaan äreän ja väsyneen äidin. Surun he saavat nähdä ja ikävän, sillä sen voin heille selittää. Mutta miten lapselle voi selittää sen, että menneisyyden kohtaaminen pelottaa, ärsyttää ja hajottaa? Edelleen.
Silti nyt on aika kohdata se ja tehdä tilinpäätös. Olen kerännyt siihen voimia jo monta vuotta. Ja tiedän, että sitten helpottaa.
Nyt sitä mustikkapiirakkaa tekemään. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti