Ennen kuin lössähdän tuonne sohvalle poikien kanssa katsomaan Madagasgarin joulua, "huilaan" hetken tässä. Pala Tutti Frutti mokkista meni jo, nyt on kahvimukillisen aika.
Lupasin pojille jo viime viikonloppuna, että tänään he saavat ottaa omat rahakukkaronsa mukaan kauppaan ja ostaa jollain sovitulla summalla itselleen jotain. Tosi harvoin näin tehdään ja nyt ajattelin, että voisimme kaikki ostaa itsellemme jotain. Itselläni oli mielessä langat boleroa varten... Toisin kuitenkin kävi.
Kaaharikalle meni ja hajotti eilen illalla suutuspäissään Minin Hello Kitty läppärin. Tuli reilusti kertomaan tapahtuneesta, mistä annoin kyllä kiitosta, mutta sitten alkoivatkin vahingonkorvauspuinnit: samantien lähtivät pojan legot takan päälle ja ne ovat siellä siihen asti, kunnes Issukka saa korjattua läppärin TAI Kaaharikalle ostaa Minille uuden koneen rahakukkarorahoillaan. Ja koska nuo killingit eivät ihan riitä koneen ostoon, lupasin maksaa loput, mutta näinollen Kaaharikallen kaikki kukkarosäästöt menevät koneeseen.
AUTS!
Jos olisin jatkanut johdonmukaisella linjalla, juttu olisi jäänyt tähän. Niin kauan kuin kone on rikki, ei tule legoja eikä rahoja käytetä muuhun kuin uuteen koneeseen... mutta... Koska olin luvannut heidän käyttää säästämiään rahoja valitsemaansa ostokseen, annoin Kaaharikallen ottaa kukkarostaan kaksi euroa ostosten tekoon ja loput säästettäisiin siihen koneeseen. Ralliroope sai tehdä ostoksia vitosella.
AUTS!
Kun kaupasta ei ollut löytyä mitään alle kahden euron, alkoi juuri se äärinmäisen typerä "Miksiminäensaakoskaanmitään"-marina, jota en siedä kuulla laisinkaan. Ja jos kaupasta ei löydy mitään mieleistä, sieltä ei minun mielestäni tarvitse pakolla ostaa mitään. Piste.
Kun kassoilla ostoskärryjen reunalla roikkui yksi kappaletta marisevaa pojannatiaista mankumassa: "Miksiminäensaakoskaanmitään???", aloin minä oman virteni naputtamalla läppärin hajottamisesta ja korvausvelvollisuudesta.
AUTS!
Mitä se naputtaminen auttaa, kun pojalla ei kertakaikkiaan ole kykyä asettua toisten asemaan ja syy-seuraussuhteiden tajuaminen on rajallista. Asioiden selkeinkään tankkaaminen kaupan kassajonossa ei auta asiaa yhtään.
Eikä se, että Mini kauniisti hymyillen alkoi jututtaa takana olevaa setää pippelijutuilla.
Auta armias!
Ostin itselleni kauniin tulppaanikimpun, mikä on aina parempi kuin kilo irtokarkkeja tai kossupullo. (Ja ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että juon erittäin harvoin ja hyvin vähän.) Ei siis pidä huolestua.
Tarina ei toki pääty tähän.
Pääsimme kotiin ja Kaaharikallekin oli jo ymmärtänyt, että kahden euron pikkuauto on parempi kuin ei autoa laisinkaan. Tai ainakin hän oli hiljaa. Sain nuudelit kiehumaan, kasvikset pannulle ja olin juuri lukemassa lakia siitä, ettei Mini saa nyt ruveta vesisotasille Ralliroopen kanssa lähestyvän ruoka-ajan takia, kun joku koputti ovelle.
Oliko ovikellomme rikki?
Issukan sukulaisia oli kohta liuta katsomassa huru-ukkojen hilluntaa ja kuuntelemassa Minin intokiljuntaa vähän siitä sun tästä aiheesta. Mikä siinä onkin, että kun tulee yllätysvieraita, niin meidän mukulat ovat kuin Oikeaa lääkitystä vasta etsitään-tyyppisiä kiljukauloja? Siinä on ihan turha odottaa minun alkavan seurustella vieraiden kanssa, jos yritän samanaikaisesti olla polttamatta kasviksia pannulla, olla keittämättä nuudeleita liian kauan, lämmittää kananugetteja mikrossa ja erottaa kahta nyrkinheiluttajaa toisistaan.
AUTS!
Naama punaisena kääntelin kasviksia, valutin nuudeleita ja erotin veljekset. Ja sivusilmällä kykenin näkemään myös sen, miltä ulkopuolisesta tämä tilanne saattoi näyttää: katastrofaaliselta. Kertakaikkiaan! Ihan kuin minulla eivät pysyisi langat laisinkaan hyppysissäni. Minulla eivät riitä edes sanat kuvaamaan sitä sekasotkua, mikä täällä vallitsi (ja vallitsee yhä) ja sen lisäksi lapset hihhuloivat kuin viimeistä päivää ja minä olin todella kuin kädetön, jalaton ja päätön. Kun yllätysvieraat lähtivät, katosi kaaos samalla ovenavaisulla ja rauha palasi.
Paitsi sisimpääni.
Minulla on nyt sellainen olo, että jos en pian pääse lenkille, niin pimahdan. Olen joskus saanut eräältä yllätysvieraistamme niin paljon arvostelua osakseni nimenomaan kyvyistäni hoitaa kotia ja lapsia, että joka kerran kun näemme, olen erittäin varautunut ja joskus jopa ahdistunut. Asiaa ei auta yhtään se, että hän tuli nyt juuri sopivasti todistamaan täydellistä kaaosta ja hulinointia.
No, lenkille en nyt pääse, ellen lähde yhdessä lasten kanssa. Ja siinäkin tapauksessa pimahdus on enempi kuin lähellä. Pakko päästä tämän tunneryöpyn yli ja purkaa se myöhemmin vaikka Crossarilla. Nyt menen ottamaan yhden huligaanin käsistä tuon lasten miniristipääruuvarin, ennenkuin hän pistelee enempää sillä veljeään...
AUTS!
Tässä ei paljon tarvitse ennustella, kun voin jo nyt sanoa, että tämä viikonloppu on täydellinen floppiviikonloppu.
