Jep, Ralliroopen pallokoulu alkoi ja tuleva Sami Hyypiä on tietysti intoa täynnä. Jokailtaisen koulun takia lupasin isi-issukalle, etten varaa menoja illoiksi, vaan keskitymme palloiluun ja lasten kanssa ulkoiluun. Ei siis jumppasalia eikä yllättäviä menoja, ei.
Eilen päivällä olin sitten sillä mielentilalla, että suunnittelin karkaavani samalla ovenavaisulla, kun isukki palaa töistä. Pakko. Karautan kaarallani kaupunkiin kahville, suunnittelin. Istun ja tuijotan kahvikuppiini, istun, enkä evääni liikauta. Lepuutan korviani musiikinjytkeessä ja muiden asiakkaiden puheenhälinässä. Niin, lepuutan. Annan verenpaineen laskea ja mielen tasaantua.
Niin kerkesin suunnitella.
Vaan sitten iski faktojen fakta vyön alle ja muistin lupaukseni. Ei jumppia eikä yllättäviä menoja. Niinpä katselin hetken sohvalla lastenohjelmia Minin ja Kaaharikallen kanssa (todellisuusdessa nukahdin istualleni) ja lähdin sitten leikkipuistoon haukottelemaan. Mistä moinen uupumus?
Yöllä tajusin, että olin jättänyt puhelimen pussukoineen puiston pöydälle. Voihan taivahan talikynttilät, miten voin olla niin hötöpää!?! Kiiruhdin puistoon ja näin jo kaukaa, ettei pussukka ollut pöydällä. Niinpä. Turha edes kertoa, kuinka paniikissa olin sen jälkeen. Aivot raksuttivat ja kroppa kiersi ympyrää.
Ja sitten löysin puhelinpussukan lasten vessan pöydältä.
Tämän episodin jälkeen mietin (jälleen) syitä siihen, miksi puhelimet, avaimet ja ajatukset häviävät tämän tästä. Miksi tavarat ovat yhtä hujan hajan kuin ajatuksetkin? Järjestys puuttuu ja kaaos on tullut tilalle.
Onko minulla jokin hivenainepuutos tahi hirveä tauti, joka saa aivot takkuamaan? Vai liikaa ajatuksia jakamatta? Vai miksi en selvästikään pysty keskittymään tähän tämänhetkiseen elämänkulkuun, vaikka olen "vain" kotona? No, onhan meillä kolme alle kuusivuotiasta eläväistä ja kuuluvaista lasta, jotka saavat huomion jakaantumaan ainakin yhdeksään eri paikkaan yhtäaikaa. Mutta silti.
Tänä aamuna kehtasin miettiä, jotta onkohan missään sellaisia vanhempia, jotka eivät ikinä-koskaan-milloinkaan kihahtaisi noille meidän ipanuuksille. Jos siis olisivat omia. Tai vaikka ei omiakaan. Onkohan ketään, jonka pinna pysyisi ehjänä tussipiirrosten, yhteenottojen ja kakkuvarkauksien jälkeenkin?
Vai oonko vain turhan nipo äiti?
Joku päivä kirjoitan kattoon sänkyni yläpuolelle TUSSILLA sanat "RELAA" ja "NYT!" Siinähän sitä on omaksumista heti aamutuimaan, kunhan muistaa vaan laittaa kakkulat nenille, että näkee sen tekstin. (Parempi olisi tietysti kirjoittaa nuo sanat otsaan peilikuvana, niin aamulla peiliin katsoessa näkisi päivän iskulauseen. Ja voisi vaikka levittää tuota sanomaa myös naapuriperheisiin.)
Nyt laulavan Haisulin kanssa pyllypyykille.
Aurinkoisia päiviä, muistakaa teKIN relata. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti