Istumme lääkärin vastaaotolla, minä ja poikani. On aika selvitää mm. se, miksi poika on kuin kuivan kesän orava, vaikka syö kuin... härkä. Ja vihdoinkin saataisiin vastaus kysymykseen, kannattaako pienestä päästä olla huolissaan.
Lääkäri on perusteellinen, kuten aina. Tutkii, kuuntelee ja kaivaa. Poika on kuin seipään niellyt, eikä kukaan uskoisi häntä hepuksi, joka kotona sekä NÄKYY että KUULUU kauas.
Lääkäri kysyy, onko suvussa pieniä päitä. Niin. Enpä osaa sanoa. Ja koska en tiedä, nappaa herra tohtori pöydältä mittanauhan ja mittaa pääni.
"Hmmm, se on semmoinen parikymppisen pää," toteaa hän tutkittuaan papereita käsissään. "Niin, että miinus ykkösen käyrillä mennään."
***
Tästäpä voisi häthätää vetää useitakin johtopäätöksiä, mutta ensimmäisenä tulee siinä tuolilla mieleen, että auts, sittenhän kaikki pojan lieveilmiöt ovatkin minun syytäni. Niin, ehkäpä olenkin ollut ihan samanlainen tohottaja, höpöttäjä ja velmuilija, kuin poikanikin. Vaan hyvinhän olen pärjännyt. Olen pysynyt hengissä tärpätin juomisesta huolimatta ja opiskellut itselleni ammatin yliopistossa, mitä opinto-ohjaajani yläasteella suuresti epäili. Kaikki eivät uskoneet minuun ja selviytymiseeni.
Minun poikaani kohdistuvat epäilykset alkoivat heti vauvan synnyttyä. En uskonut vauvojeni elävän kauaa, sillä olin niin hädissäni, peloissani ja tietämätön. Nyt sen tajuan. Lapsillani ei ole ollut hätää, ei silloin eikä nyt.
Minun poikani pärjää kyllä. Hänen päänsä kasvaa omilla käyrillään, aivan kuten minunkin. Hän sählää ja tohottaa paljon, mutta niin kauan kuin hän ei satuta itseään ja muita, voin antaa hänelle kehuja (haukkumisen sijaan) upeista oivalluksista ja ketteristä liikkeistä. Hän on taitava monessa asiassa ja olen oikeasti ylpeä hänestä.
Kaiken tuon ehdin ajattelemaan siinä tohtorin vastaanoton tuolilla, muutamissa sekunneissa. Pienen pääni sisällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti