Tilkkujen tulevaisuus ja luottamuspula

Neuletilkkuset yhdistellään näin ja sitten niistä pitäisi vielä koota tossu. Ekan tossukan palaset ovat nyt siis valmiina ja toisen tossukan ekan keskeneräisen palan silmukoita olen metsästänyt nyt kolme kertaa, kun Neiti Näppärä on nyysinyt puikot tämän tästä.

Eilen illalla olin niin väsy, että menin maata ennen lapsia. Nukuttuani yhdentoista tunnin yöunet olen edelleen väsy, mutta jos hyvin käy, ehdin nukkua pienet päikkärit tänään. Olen saamaton ja saamattomuuteni saa minut vieläkin saamattomaksi. Tällä viikolla pitäisi siivota enempi kuin yleensä, sillä viikonloppuna lähdemme Issukan kanssa yhdenyön reissulle ja isovanhemmat tulevat meille. Minun pitäisi olla aivan innoissani ja täpinöissäni, mutta tiedä häntä, mikä nyt ahistaa...

Tämä on siis eka kerta, kun olemme Issukan kanssa erossa lapsista yhäaikaa yönyli. Siinä erossaolossa nyt ei sinänsä mitään ahistavaa ole, lähinnä tämä ahistus liittyy anoppiini. Syystä ja syyttäkin. Lisäksi minua huolestuttaa isovanhempien jaksaminen. Miten he jaksavat, jos he eivät suostu vastaanottamaan faktaa siitä, että toinen pojista tarvitsee rajat (ajoissa, eikä vasta sitten kun on hiestä litimärkä ja kakat housussa pelkästä hysteerisestä nauramisesta) ja jos me vanhemmat annamme ohjeita, niin niitä olisi hyvä myös noudattaa.

Kyllä minäkin väsyisin, jos minun pitäisi kesyttää villihevonen. Tai tässä tapauksessa hetkittäin jopa kolme villihevosta.

Paitsi tämä villihevonen olisi ihan kesy (tai ihan riittävän/ turvallisen kesy), jos vanhempien ja isovanhempien kasvatuskäsitykset olisivat edes jollain tapaa samansuuntaiset. En todellakaan väitä, että olisin parempi kasvattaja kuin anoppini, mutta tässä tapauksessa taidan kuitenkin tuntea lapseni paremmin ja tietää, mikä heille on parasta. Varsinkin, kun myönnän, että yksi lapsista tarvitsee erityistä tukea ja kasvatusta.

Olen viime aikoina ajatellut niin, että isovanhempien luona eletään enempi heidän ehdoillaan, mutta turvallisuuden rajoissa. Ja sitten meillä eletään meidän ehdoilla, koska tämä on meidän kotimme. Nyt tämä kuvio menee sekaisin, kun isovanhemmat tulevatkin meille ja he todennäköisesti eivät toimi niin kuin meillä yleensä toimitaan. (Omaan kotiinsa he eivät lapsia halunneet mutta yritän nähdä sen myönteisenä asiana, että he halusivat tulla lasten luokse.)

On oletettavaa, että ensi viikko menee sitten palautellessa lapsia maanpinnalle ja ylipäänsä heitä rauhoitellessa. Paitsi, jos isovanhemmat huomioisivat esimerkiksi seuraavat seikat:

- Nameilla saa lahjoa vain hätätapauksissa, mielellään vain muutaman kerran, sillä sokeri saa lapset sekaisin. (Ihme, jos eivät ole jo huomanneet.)

- Vaikka pojat sanoisivat mitä, he eivät saa mennä takapihan korkeaan mäkeen. Liian vaarallista.

- Vauhti pitää pysäyttää ajoissa, tai muuten pöpelikkö rytisee.

- Jos aikuinen sanoo jotain, se pitää. Muuten se pöpelikkö on lähempänä kuin kukaan uskoisikaan.


Tuossa olisi hyvä alku.


- Ja kiitos ei, kaikkia kaappeja ja kirjekuoria ei tarvitse penkoa, vaikka mieli tekisikin.


Tiedän. Minulla on luottamuspula.


Ps. Tervetuloa lukijaksi brb bob!