Sen verran rankalta tämä pyöritys tuntuu täällä kotirintamalla, ettei meinaa ehtiä ja jaksaa mitään muuta. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että kuusivuotiaiden kanssa joutuu edelleen työstämään asioita, joita on työstetty kaksivuotiaasta lähtien.
Eilen päätin, etten hermostu.
Se päätös ei ihan pitänyt.
Verenpaineeni ovat ilmeisesti hurjan korkealla ja päänsäryt jokapäiväisiä siitä johtuen. Lihakseni ovat krampissa jännityksestä ja olen miettinyt, onko kukaan koskaan saanut burn out:ia kotiäitivuosinaan.
Kulutinko itseni loppuun näinä vuosina?
Kuopuksen kanssa on ollut helppoa ja vaikka (onneksi) eloisa onkin, meidän päivämme rullaavat yleensä hienosti ja ilman sen kummempia paineita. On uhmaa ja "minä itte"-vaihetta, mutta niistä selvitään kyllä. Sitten saapuu kimppakyytiauto pihaan, ovet lennähtävät auki ja kaksi hihhulia rymistelee sisälle toisiaan tönien ja potkien.
Apinalauma.
Minua eivät haittaa tietynlainen meteli ja lasten äänet. Minua haittaa se, että koko ajan kilpaillaan, nälvitään, tapellaan, tuupitaan, kiusataan, huudatetaan, tökitään ja lyödäänkin. Ja kaikkea tätä kehystää hirveä huuto, rätkätys, kätkätys, hirnuminen ja kiljuminen tahi karjuminen, oltiin sitä sitten kotona tai kylillä.
Eikä mikään pysy ehjänä.
Kuten aiemmin taisin kertoa, lahjaksi saatu kourupeli meni pirstaleiksi alta kolmen tunnin, lahjan antaneiden vieraiden vielä ollessa meillä. Eilen otimme käyttöön purkkijalat ja kappas vaan, yksi purkeista oli pirstaleina alta 20 minuutin.
Minä en sanonut mitään. Ei tarvinnut.
Ennen kuin otimme purkkijalat käyttöön, nakutin pojille melkoisen ukaasin. Jos nämä ihanat vempeleet hajoavat heti, julistan perheen pojille lelujen vastaaottokiellon. Me emme osta heille leluja emmekä myöskään vastaanota lahjoina leluja. Ja näinhän me nyt sitten joudumme tekemään.
Ei siis ainakaan kuukauteen uusia vesipyssyjä hajonneiden tilalle (jotka siis hajosivat pari viikkoa sitten ekoilla käyttökerroilla), ei leijoja, hiekkaleluja eikä muitakaan kesäleluja. Ei sisäleluja eikä ulkoleluja.
Sen lisäksi, että meillä ovat viime aikoina hajonneet purkkijalat ja kourupeli, samalla listalle ovat joutuneet laadukas jalkapallo ja Pentikin syvä lautanen. Ja juomapullo. Jalkapallo tosin jäi auton alle; ei mullilauman hajotettavaksi. (Loput jalkapallot ovatkin sitten onneksi turvassa talon katolla.)
Niin, että rojua tulee.
Jos poikiemme jäljiltä joutuu keräilemään sirpaleita, niin joutuu sitä puuhaamaan vähän muutakin. Viimeisimmän kyläilyreissumme jäljiltä mummoni joutui kärräämään kuulema neljä kotkikärryllistä hiekkaa etupihalleen, kun sällit A ja B olivat hieman "haravoineet"...
Täytyy tunnustaa, että olen jonkinmoisen hermoloman tarpeessa. Minä, jolla on aina ollut (varsinkin ennen omia lapsia) pitkä pinna ja ymmärrystä lasten toilailuille. On ollut keinoja ja huumoria. Nyt ei vaan oikein jaksais.
Ja silti minä rakastan heitä. Nyt ja aina.
6 kommenttia:
Voi itku, kuulostaa rankalta! Ei voi kun toivottaa voimia ja jaksamista. Ehkä sitten kun sulla on fiksut, rauhalliset aikuiset pojat, sä pystyt jo hymyillen muistamaan näitäkin aikoja ;)
Kyllä voi saada burn outin kotiäitinäkin. Käy ihmeessä juttelemassa vaikka perheneuvolassa, jos et ole jo jutellut. Tai terveyskeskuksessa.(Mittauta verenpaineet samalla.)
Jos vaan mitenkään pystyisin, pistäisin sulle paketissa jaksamista...
Tuo lelujen vastaanottamiskielto tuntuu hyvin järkevältä syy-seuraus tyyppiseltä opetukselta.
"Kannustukseksi" haluan sanoa, että olet paras äiti lapsillesi :) ja selvästi tunnut heistä välittävän kovasti :)
Voimia ja jaksamija ja pitkää pinnaa!
Meillä oli sellainen sirkus kodin terrassa viikonloppuna, etten hetkeen lähde velikultien kanssa minnekään. Kasvattaa olemme yrittäneet ja silti meillä on kaksi villi-ihmistä jotka kiipeilivät mattokasoissa, juoksiva&huusivat&hihkuivat&törmäilivät vähät välittämättä muista ihmisistä. Ja olen varma, että heitä joku piti vapaan kasvatuksen tuloksena tms. Tunnustan, itku ei ollut kaukana.
Voi Fredrika, kyllä se niin on, että kun meidän fiksut ja rauhalliset aikuiset pojat saavat joskus (toivottavasti) ihania kullanmuruja, niin minä se ihastelen jälkikasvua ja tuumaan, että: "Siinä sitä ei ole omena kauas puusta pudonnut." ;DD
Ja sitten kerron lapsenlapsille, kuinka isänsä heitti kivenmurikalla auton takalasin pirstaleiksi tai viskoi kuraa ja hiekkaa talonseinät ja ikkunalaudat täyteensä.
Miukuli, kirjoitat täyttä asiaa. Kiitos!
Assari, itku ja nauru tuntuvat kulkevan käsikädessä tässä vanhemmuuden valtatiellä. Eipä olisi uskonut, silloin joskus, että vanhemmuudessa tunteet voivat olla näin voimakkaita.
Ehkä se on joku kaksosten oma juttu, että kaikki menee rikki, hyvinkin nopeasti, vahingossa, hups vaan..
Tuntuu meinaan ihan samalta joskus. Ostimme juuri muovisen (noh, tiesin sen hajoavan, meillä ei mikään muovinen kestä) nukkekodin ja se hajosi alta 5 minuutin. Rauhallisessa leikissä! Ja sen kuopuksen kanssa saa olla tosiaan vaikka minkälaista vääntöä, ja silti se on kuin lomaa... :)
Jaksuja. Lomapäivä tekee ihmeitä, olen havainnut.
T:Susanna
Lähetä kommentti