Rusinan paikka

Me yritämme jo kovasti aloittaa kesäfiilistelyä terassillamme. Vaikka vähän tulee, niin ei haittaa: ulkona syödään.



Ulkona viihdytään muutenkin eri tavalla kuin talvella. Eilen meni kuusi tuntia hujauksessa.

Sain vihdoinkin perattua mansikkamaatakin niin, että sieltä erottuvat puskat toisistaan. Kävin hakemassa puutarhaliikkeestä lisää multaa kasvimaalle ja sain toisen pojista kaveriksi mukaan.

Sen, joka saattaa saada päähänsä mitä vaan.

Nyt hän köpötti munamiehenä kukkapöytien alla ja kun olimme lähdössä, hän ei ilmeisestikään saanut rauhaa, ennen kuin oli kiivennyt multasäkkikasojen päälle juoksemaan.

Taitava poika, eikö?

Ja niin arvaamaton. Mutta en minä todellakaan voi kävellä käsikädessä hänen kanssaan koko aikaa. Sellaiset koiravaljaat olisivat hyvät, mutta näinköhän ne pitkälle ajateltuna toimisivat...?

Olisikohan liian myöhäistä opettaa häntä kulkemaan vieressä makupalan yllyttämänä? Aina, kun hän kulkisi nätisti mukana, hän saisi jonkun ihanan makupalan palkinnoksi hienosta suorituksesta.

Rusinoista hän pitäisi.

Ja tiedän kyllä, että nyt menee himpun verran yli, mutta menköön. Ehkäpä olenkin vain kateellinen pojalleni, että hän voi juoksennella niiden multasäkkien päällä ilman, että sisäinen ääni keskeyttää koko homman? Jospa itsekin haluaisin ottaa jonkintasoisen (huonokuntoisen tonnikeijun) spurtin pehmeiden säkkien päällä?

Hieman paheksuttavaa ja paikoin vaarallistakin, mutta ah niin hauskaa!

Pienen ripitykseni jälkeen poikani halusi palauttaa kottikärryt paikoilleen ja sen sijaan, että olisin myöntänyt heti luvan, aloin epäillä ääneen sitä, pystyykö hän kärryjen palauttamiseen kolhimatta muita autoja tai rälläämättä tienoota ympäri. Sen jälkeen hän sen luvan kyllä sai.

Ja hän teki nappisuorituksen. :)

Se olis ollu, niinku, rusinan paikka.