Mini toivoi saavansa pinkin Hello Kitty-kakun. Hän sai sellaisen, joskin oikaisin hieman toteutuksessa...
Vaan innostuiko hän??? ;)
Kaksi juhlapäivää olivat ihanat ja meillä oli tuuria, että sää suosi ulkonaoloa. Hulabaloo ja sokeri saivat toisen pojistamme kyllä hieman sekaisin, mistä tunsin hetkittäin jopa suurta tuskaa. Sanoinkin sunnuntai-iltana läheisille vieraillemme, että voisin itkeä viikon putkeen. Siltä minusta tuntui, kun kivenmuhkareet alkoivat lennellä pihallamme. Kun pari tuntia aiemmin lahjaksi saatu pallopeli oli pirstaleina. Kun mopo ei yksinkertaisesti pysähtynyt, vaan karkasi käsistä.
Kun en voi kirmata hänen kintereillään koko aikaa. Enkä ehtiä pysäyttämään vaaratilanteita estääkseni. Oli Luojan lykky, ettei ketään sattunut. Enkelit olivat valppaina, kun herra huu heitteli kiviä.
Sille, joka aikoo nyt tulla sanomaan, että pojat on poikia, voin kertoa, että tiedän. Kyllä tiedän sen ja sallinkin. Mutta sen lisäksi tuo toinen hurumurmeli on myös jotain muuta. Ei hänelle riitä tavalliset rajat eivätkä normaalit käytännöt.
Minusta tuntuu jotenkin siltä, että useimmat eivät oikeasti tiedä, miltä minusta äitinä tuntuu, kun oma lapsi alkaa sekoilla. Siis ihan oikeasti sekoilla, toimia erittäin arvaamattomasti ja vaarallisestikin. Jokainen normaali lapsi on luonnostaan liikkuvainen, utelias ja aikaansaava. Jokainen lapsi villiintyy joskus. Jotkut enempi ja jotkut vähempi. Mutta tuo meidän ipanuus on niin arvaamaton ja kekseliäs ihan koko ajan.
Minä olen niin väsynyt tähän varuillaoloon.
Olen ollut varuillani jo monta vuotta. Nyt en oikein enää jaksaisi. Kun kuusivuotiaan kanssa saa kaupassakin olla valppaana, että mitä tuo keksii seuraavaksi yhtäkkiä. Kiivetä korkealle vessaparipakettipinon päälle (jättisuuri pino voi kaatua ja poika siinä samalla pudota), alkaa heiluttaa vieraiden ihmisten kärryjä (siellä nukkuva vauva voi pelästyä; vanhempansa pelästyivät jo), sammuttaa hedelmävaa'an (no, mitäpä tuosta)...
Ylittäessämme tietä hän voi yhtäkkiä alkaa viskoa pientareelta löytämiään kiviä ympäri asfalttia (missä vaiheessa hän ne kivet edes otti???). Omalla pihalla hän viskoo koko ajan jotain (lelut eivät pysy välttämättä kahta tuntia pidempään ehjinä) tai hän tekee huimia pääalaspäintemppuja vauhdikkaassa keinussa (kuhmuja, mustelmia ja haavoja riittää).
Enkä minä voi teipata häntä seinään kiinni.
Enkä minä jaksa selittää ihmisille, että kyllä tuota lasta on yritetty kasvattaa.
Ymmärtääkö minua kukaan muu kuin samanlaisen äiti?
Mutta nyt vähän muuta jutunjuurta tähän loppuun.
Tarjosimme sunnuntaina täytekakun sijaan jätskiä. Kuvassa on kaksi astiaa, joista pienempään tuli jäätelö"kakku" (eli pakettijätskin paloja, suklaakastiketta ja muutamaa nami sekä Hello Kitty ja kynttilä) ja isompaan jääpalapussi pitämään jätski koossa pidempään. Suosittelen tällaista helppoa synttärikakkua kaikkiin lastenjuhliin. Äidit pääsevät helpommalla.
Silti seuraavat synttärit (syyskuussa) järjestääkin sitten iskä.
Piste. ;)
Voikaa hyvin!
7 kommenttia:
Ihana Hello Kitty-kakku!
Voi kun kuulostaa rankalta, ja erityislasten kanssa 15 vee työskennelleenä kovin tutulta. Oletteko päässeet mihinkään tutkimuksiin asian suhteen, onko sille joku nimi? En ole mikään lasten lääkitysten kannattaja, mutta jossain tapauksissa siitäkin on ollut apua, tasaamaan impulsseja. Ja jos käytökselle löytyy esim. neurologinen selitys, on muidenkin ehkä helpompi ymmärtää mistä on kysymys.
Voimia muru ja kiitos rohkeasta aiheen esiin ottamisesta.
Voi Fredrika, kiitos ihanan kannustavasta viestistä.
Sille ei ole mitään diagnoosinumeroa eikä nimeä, vaikka sensorisen integraation häiriö vilahteleekin puheissa. Ja ylivilkkaus. Kumpi johtuu kummasta, vai johtuuko lainkaan, sitä ei tiedetä. Minusta (ainakin lähes) kaiken takana on pikkukeskosuus. Tirriäiset syntyivät raskausviikolla 30+.
Me ei tunnuta kuuluvan mihinkään porukkaan tämän asian suhteen. Siksi tarraan kiinni (ja selitän asiaa itselleni ja muille) nimenomaan tuolla sensorisen integraation häiriöllä. Että siksi ne tavarat lentää ja jätkä temppuilee huimasti, kun se tarvii aistikokemuksia normaalia enempi.
Neurologi on antanut lausuntonsa kouluakin varten ja terapiaa varten, mutta tiedäthän sinä nämä JONOT... Ja kuntien rahatilanteen... Ja sen, ettei tieto kulje...
Kyse ei ole adhd:sta, ei ole mun mielestä koskaan ollutkaan, vaan nimenomaan aisteihin liittyvästä jutusta.
Tämän verran koen pystyväni asiasta täällä purkautumaan, mutta en varmaan syvemmin.
Ylivilkkaus ja sensorisen integraation häiriö kuulostaa loogiselta, ja samaa mietin, että liittyy varmaan kaksosraskauteen/ keskoisuuteen. Toivottavasti koulusta löytyy asiantuntemusta ja osaamista tämän lapsen kanssa työskentelyyn, ja pidän isoja peukkuja terapiajonojen kanssa. Kannattaa kysellä ja painostaa, teillä on kuitenkin oikeus kaikkiin mahdollisiin palveluihin ja kuntoutukseen.
Rankkaa on varmasti se, että kaikille ja joka paikassa ei voi selittää miksi lapsi käyttäytyy miten käyttäytyy, ja toisaalta, vaikka selittäisikin, aina ei ymmärrystä löydy. Neurologia on vain niin iso osa meidän kaikkien elämää, hyvässä ja pahassa. Voimia ja iloa!
On ollut ihana synttäri ja ihana kakku! Tuo jätskikakkuvinkki oli hyvä. Kiitos :)
Minä en voi sanoa, että tietäisin millaista tuollaisen arjen pyörittäminen on. Joten haluan lähettää ison halin sinulle ja voimia.
Kiitos Fredrika ja Assari.
Paljon on menty eteenpäin ja jonkinverran on poika oppinut myös säätelemään itse itseään. Olin melkein purskahtaa liikutuksesta itkuun, kun telinevoimistelun kevätnäytöksessä hän puhkui ihanaa intoa ja osasi hienosti kanavoida liiketarpeensa esimerkiksi omaa vuoroansa odottaessaan paikallaan hyppimiseen. Vielä jokin aika sitten hän olisi vetänyt rundia koko salin täydeltä saadakseen tarpeensa tyydytettyä, ihan oikeasti. Ja nyt hän osasi odottaa omaa vuoroaan jonossa, koko ajan hypellen, mutta mitäs siitä! :D
En voi muuta todeta, kuin että voimia ja valoa!
Tuo jaksamisasia kannattaa ottaa puheeksi sopivaksi katsomassasi foorumissa.(Saatteko mitään tukitoimia tuon jaksamisen ym suhteen?)
Pienistä?(kin) askeleista eteenpäin kannattaa iloita:)
Ja kaikkea ei kannata kaikille selittää.Eikä tarvitsekaan.
On ihmisiä, joista kaikki asiat johtuvat kasvatuksesta. Sellaisille ei oikein voi mitään :( Koita vain ajatella, että itse tiedät paremmin.(Laiha lohtu..)
Itse olen myös töissä lasten, niin erityislasten kuin muidenkin erityistenlasten parissa;)
Vilkkaimmat heistä pitävät usein aikuisten voimaa vaativista hommista(nostelu, lapiohommat jne)ja voimaa vaativasta puuhailusta, kuten köydenvedosta(Köysi seinässä/puussa kiinni).Myös eri painoisilla palloilla leikkiminen on mukavaa ja sellaiset leikit, joissa tulee jännitys ja rentoutuminen.(Esim aikuinen yrittää tasaisesti irroittaa lattiaan mahallaan "liimautunutta" lasta.)
Hienointa on huomata juuri nuo kohdat, missä lapsi on löytänyt jonkin keinon itselleen, millä onnistuu jossain asiassa!
Tsemppiä vielä ja tuo jäätelö idea kahdesta vuoasta oli kyllä hyvä!
Heipsan Miukuli, kiitos hyvistä konkreettisista vinkeistä. :) Vetämiseen, työntämiseen yms voimankäyttöön olemme häntä ohjanneetkin, joskin hän pian alkaa tehdä asiat omilla tavoillaan. On kottikärry- ja lapiointihommissakin ollut mukana sen aikaa kuin on jaksanut keskittyä. Painopalloista olemme Issukan kanssa puhuneet, muttemme ole saaneet aikaiseksi ottaa selville, mistä sellaisia voisi saada. Painavia kiviä siirtelee mielellään ja, kuten kerroinkin, (liian kevyet) painavat kivet sitten lentävätkin joskus vaarallisesti.
Leikkipuistoissa olen antanut enemmän vapauksia kuin monet muut vanhemmat, sillä keinuissa pyöriminen, niistä (ja kiipeilytelineestä) hyppiminen ja liukumäkeä ylös kiipeäminen ovat toimintaa, jollaista hän hakee ja tarvitsee.
Kaikessa tekemisessä pitää olla jotain ekstrahaastetta... Keinussa hän viihtyy nykyään siten, että hän roikkuu naruissa suorien käsiensä varassa pääalaspäin. Jalat kohti taivasta siis. Vähän kuin sellainen asento, jonka esim telinevoimistelijamiehet ottavat renkaissa, mutta nilkat sujautetaan narujen taakse tasapainottamaan asentoa. Onneksi vauhtia ei silloin vielä ole... ;)
Sirkustelija-ainesta siis riittää!
Olen kyllä todella iloinen näistä teidän kannustavista viesteistänne. :) Vaikka eipä tosiaan olisi pahitteeksi etsiytyä foorumeille, joissa kohtaisi vertaisperheitä, tahattomaan tohellukseen väsyneitä vanhempia (tai heitä, jotka ovat jo hieman vironneetkin)...
Yritän muistuttaa itseäni usein siitä, että asiat voisivat olla huonomminkin ja että poika on tosiaan ottanut aimoharppauksia myös eteenpäin. Harppauksista huolimatta pienetkin ilonaiheet saattavat kuitenkin tuntua välillä olemattomilta, kun samaa asiaa on venkslannut pojan kanssa jo useamman vuoden, eikä vieläkään toimi.
Minusta tuntuu, että tuo poika opettaa minulle vielä paljon.
Tulipas pitkä stoori!
Lähetä kommentti