Uusi blogi Ralliradalla

Siirryn tänään  Ralliradan Varikolta  Ralliradalle. Toivottavasti löydät sinne!

Kiitos ja näkemiin!

Tämän blogin viimeinen postaus tulee tässä.  Mitään sen ihmeempää ei ole mielessä, mutta tuli vain olo, että tämä on tehtävä nyt, eikä viidestoista päivä.

Näille riveille on mahtunut paljon ala- ja ylämäkiä. Myötä- ja vastatuultakin. Suurin osa ajasta meni kotona humputellessa ja kaksosarkea puskiessa pienen vauvan kera. Valokuvia napsin jossain vaiheessa enempikin, mutta viime aikoina niiden julkaisu jäi...

Ralliradalla on totisesti kaasuteltu tankit tyhjiksi ja kierrosennätyksiä rikkoen. Täällä kotona jatkuvat töllöntyöt, sen voin luvata jo ihan käsi sydämellä. Sellaiset merkit on ilmassa tälläkin hetkellä, sillä ihan tuossa tunti sitten seisoin pihallamme kädet puuskassa ja valvoin, että pojannulikat pesevät sekä meidän että naapurin ulkorakennuksien seinistä aroniamarjojen osumia...

Ja kuka se kehuikaan pari päivää sitten työkavereilleen, että: "Ei MEIDÄN POJAT vaan tuollaista tee, sotke marjoilla seiniä..."

Eipä.

Mutta nyt kiitän teitä ihania, jotka olette jättäneet tänne merkkejä käynneistänne! Olette jättäneet merkkejä myös sydämeeni, ihan jokainen. :)

Saatan jatkaa bloggailua jossain vaiheessa jossain päin blogistaniaa, mutta tuskin kirjoitan enää näin paljon lapsiarjesta, kuin mitä täällä kirjoitin. Tai mistä sitä tietää.

Toivottavasti te löydätte sitten sinnekin.

Rutistus ja toivotus: Voikaa hyvin!

Ylva

Sinä päivänä Hello Kitty kiroili

Tässä yhtenä päivänä pikkupimu alkoi ruokapöytään tullessaan toistella hymyssä suin, että: Hittopraa, hittopraa!" Siihen manailuun ottivat kantaa sekä perheen seitsenvuotiaat että äiti. Koululaiset olivat ymmyrkäisinä perheen pienimmäisen noitumisesta ja mamma yritti selvittää, mistä tytär oli moisen kielenkäytön oppinut.

Hello Kitty tietokoneesta. Usko pois.

Tytön vaaleanpunainen Hello Kitty-tietokone on kärsinyt viime aikoina oikosuluista (ja ruvennut kiroilemaan?). Jossain vaiheessa Issukka teki koneelle "jotain", eli korjasi sen. Mutta annas olla, kun jostain syystä koneesta kuului lähinnä sitä toista kotimaista, eli ruotsia.

Eikä se Kitty oikeasti kiroillut.

Se kannusti tytärtäni onnistuneen napinpainalluksen jälkeen huikkaamalla iloisesti: "Jätte bra!" Sehän onkin melkein kuin Hittopraa...

***

Tämä on blogini toiseksi viimeisin postaus (499.). Lopetan, vaan en tiedä vieläkään, jatkanko jossain muualla. Jos jatkan, toivon tietysti, että te löydätte sinne myös. Jos taas en jatka, köröttelen varmasti lukijana muissa blogeissa. Enkä taatusti jätä kommentoimatta asiaan kuin asiaan... ;)

Sadan tavaran haaste jatkuu täällä kotona, vaikken siitä nyt ehdi tässä blogissa enää päivittelemään. En siis järjestä arvontaakaan; vaan eipä mulla olisi ollut mitään arvottavaakaan. Toivottavasti Lauralla ovat edellisen arvonnan tossut olleet kovassa käytössä!

Käsitöistä olisi kiva postata, sillä isoäidin neliöistä on valmistumassa harmaasta ulkomuodostaan huolimatta eräälle vauvalle peitto. Se olisi joskus kiva esitellä teille valmiina.

Vaan nyt keitän kupillisen teetä.

Halit teille!

Ylva

Haaleaa teetä ja mahan murinaa

Ohrahiutalepuuroa jäisillä mansikoilla, sitä oli tänään yhdeksän aikoihin tarjolla. Laitoin teen hautumaan mukiin samoihin aikoihin kuin puuron jäähtymään lautaselle. Ja melkoisen hyvin hautunutta teetä siitä sitten tulikin.

Tunnin hautui.

Ajattelin tehdä puuronlopusta leipästaikinan "ihan silleen nopeesti vaan". Joisin sitten vasta teen rauhassa. Taikinanväännön aikana selvittelin poikaparin riitoja ja jännitin, ehtiikö taikina vaivautua ennen kuin tyttö huutaa veskistä: "Pyyyhkimääääään!"

Maistui se tee haaleanakin. Tietokoneen äärelle istuessani kysyin lapsilta, olivatko kuulleet yöllistä ukkosen jyrinää.

"Joo, kuulin mä. Mut mie luulin, et se oli sun maha..."

Vetoapua

Meillä on viime aikoina syntynyt paljon lakanapyykkiä, kun tavallisen kotipyykin lisäksi on syntynyt mökkipyykkiäkin. Kun reissusta kotiutuu, alkaa yleensä heti seuraavana päivänä viimeistään pyykkikone laulaa.

Ja koska ilahdun pienistä asioista, olen tällä hetkellä onnesta ymmyrkäisenä, kun olen saanut pojista lakananvetokaverit. Vetovuoroista on tullut jopa pientä sanaharkkaa, niin innokkaita vetäjiä he ovat.

Ainakin toistaiseksi.

Eletään siis tässä hetkessä ja otetaan innokkuudesta kaikki irti. Ja ei muuta kuin seuraava lakanarykelmä koneeseen...

Lomaa lapsista

Omat lomapäivät alkavat olla jo vähissä. Ensi viikolla on yksi työpäivä ja seuraavalla viikolla alkavat hommat ihan kunnolla. Kyllä se pitkäkin lomailu joskus siis loppuu.

Vaikka ei tämä ihan lomailulta ole aina tuntunut.

Olen ollut koko kesän lasten kanssa kuin paita ja pöksyt tahi majakka ja perävaunu. Ja kun olen toilaillut energisen ja vaativankin kolmikon kanssa 14 tuntia joka päivä melkein kolmen kuukauden ajan, huomaan alkavani muuttua hirviöksi. Oikeasti.

Tällä hetkellä olen melkoisen ärsyyntynyt, mikä ärsyttää vielä enemmän. Ärsyttää se, että omat lapset ärsyttävät niin paljon, että haluaisin heistä eroon. Enkä nyt tarkoita tässä mitään sen hurjempaa kuin lomaa lapsista.

Nii-in. Lomaa lapsista.

Vielä jokunen vuosi sitten (ennen omia lapsia), en voinut käsittää millään muotoa, että vanhemmat voisivat haluta lomaa omista lapsistaan. Herranjestas! Jos on lapsia hankkinut, niin hoitakoon sitten myös! Jotkut vanhemmat ovat sitten todella itsekkäitä!

Juu juu.

(Jotkut vanhemmista kyllä ovatkin.)

Mutta, kun kaksoset syntyivät, muuttui mustavalkoinen ajattelutapani tyystin, kuperkeikan lailla. Elämä opetti armeliaammaksi, myös itseäni kohtaan. Lapset opettivat.

Nyt, kun olen siinä pisteessä, että oman lapseni huoleton ja kevyt kosketus nostattaa karvat pystyyn, alkavat hälytyskellot soida. Minun on kuunneltava itseäni. Ja minä kuulen ihan tarpeeksi käsittääkseni, että tarvitsen nyt omaa aikaa.

Lomaa lapsista.

Yöpuku mukaan hotelliin

Neiti Nelivuotias ilmestyy keittiöön vaaleansinisen läpikuultavan roskapussin kanssa ja selittää, että hän on juuri tullut hotelliin. Siksi hänellä on yöpuku mukana (ja muutama kirja, kaikenlaisii ruokii ja jotain muutakin tuikitarpeellista).

Hän selittää pää kallellaan, kuinka hänellä on yöpuku mukana, koska hotellissa pitää olla yöpuku mukana. Hän selittää asian moneen kertaan.

Sitten hän vaihtaa olohuoneessa mekkonsa koirayökkäriin ja korostaa edelleen yöpuvun tärkeyttä hotellissa yövyttäessä. Ja sitten tuleekin yö. Neiti Nelivuotias hivuttautuu matolle viltin alle. Tatu ja Patu-kirjasta löytyy niin iso kolikkopino, että se on tultava näyttämään ihmettelyn ja hihitysten kera myös respaan.

Tämä respan työntekijä puhdistaa kahvinkeitintä hetken mielijohteesta. Hyvä niin, sillä kun isovanhemmat tulevat muutaman päivän päästä kaitsemaan lapsia, niin saavat ainakin hyvää kahvia. Pitää vain ostaa vielä sitä oikeaa kahvia.

Kun tämä respan työntekijä, joka nyt siis valuttaa etikkavettä kahvinkeittimen läpi, lähtee miehensä kanssa hotelliin muutaman päivän päästä, muistaa hän varmaan ottaa yökkärinsä mukaan?

...Tai sitten ei.



(Nyt pitää mennä, sillä minusta tulikin leopardi, jonka täytyy livahtaa yökkäripukuisen matkustajan hotellihuoneeseen...)

Ai miks?

Valmistaudun illallisen laittoon ja huomaan keittiön roskiksen pursuavan kaikenmaailman jätöksiä rasioista askartelutilpehööriin. Nostan pussin, solmin sen ja vien eteiseen odottamaan juoksuttajaansa. Huikkaan vessaan toiselle pojalle, että voisiko tuo viedä roskiksen mennessään ulos.

"Ai miks?" kuuluu vastaus.

AI MIKS?!?!?

Huudan mielessäni vaikka mitä (julkaisukelvotonta) ja huikkaan edelleen kuin ohimennen, että voidaanhan me ruveta niitä roskapusseja tuohon eteiseenkiin keräämään.

Voitte nyt siellä isseksenne tuumailla, veiko poika roskiksen pihan jätepönttöön, vai aloitammeko perheen voimin uuden harrastuksen...

Mansikkahilloa letuilla

Keitin eilen elämäni ensimmäiset mansikkahillot. Sen kunniaksi päätin paistaa tänään iltapalaksi lettuja, sillä letut ja mansikkahillo kuuluvat yhteen kuin nenä päähän. Nyt on siis pannu kuumana ja notkun samalla täällä blogeja lukemassa.

Vähän huono yhdistelmä kyllä.

Jokunen lätty siis kärvähtää, mutta otetaan se riski. Mansikkahillon lisäksi iltapalalautaselle asetellaan tänään oman maan mansikoita. Niitä tuli noukittua hetki sitten peräti seitsemän kappaletta. Onneksi on lisääkin tulossa, kun vain malttaa odotella päivän tai pari.

Rastasverkko on siitä hyvä, että se pitää myös liian innokkaat lapset pois mansikkamaalta. Tuli huomattua tänään sekin.

Ei mulla tässä tämän enempää tärkeää asiaa ollutkaan.

Voikaa hyvin!

Polkuautoilua ja ainakin tuhat kiloo mansikoita...

Viime päivät lasten kanssa ovat menneet hujauksessa. Yhtenä päivänä kävimme Lahdessa asti vartavasten tutkimassa Launeen perhepuistoa ja toisena päivänä huristelimme oman kotikaupungin liikennepuistossa. Olin tehnyt kasvispannaria mukaan lounaaksi, joten pääsin sinä päivänä hieman helpommalla kyökkihommissa, ja ehdin kokeilemaan myös into pinkeenä aikuisten polkuautoa. :D

Tänään otin kolme apulaista mukaan mansikkatilalle ja keräsimme perheemme historian suurimman mansikkapotin. Olin aliarvioinnut poimijoiden kyvyt ja kestävyyden, joten jouduimme lainaamaan lisää astioita. Ja kotona meni jokunen tunti marjoja käsitellessä...

Palkaksi upeasta työnteosta leivoin mansikka-banaani-pavlovan suklaarouheella ja minttusilpulla.

Aaaah... Ihanaa!

Neljän kotona vietetyn lomaviikon (ne edelliset viikot kun olivat sairaslomaa) jälkeen päätin kokeilla, väheneekö poikien välinen kinastelu ja yleinen turhautuminen, jos järjestän joka viikko edes yhtenä päivänä jotakin lomaekstraa. Vaikka Issukka onkin töissä, voin aivan hyvin järjestää minireissuja lähitienoolle. Ja joskus vaikka ihan vähän kauemmaskin.

Lisäksi minulla on teoria, joka pätee kaksosten lisäksi eri ikäisiin sisaruksiin: "Anna Hänelle vastuuta ja jakamatonta huomiota joka päivä, vaikka pienissä erissä." Ralliroope leipoi yhtenä päivänä mustikkamuffinsseja ja minä olin vain apulainen. Kaaharikalle putsasi tänään mansikoita kanssani. Mini koristeli mansikka-banaani-pavlovan.

Tämän kaiken hehkutuksen jälkeen on kyllä pakko tunnustaa, että hyvää fiilistä laimentaa hieman täysin sekainen ja sotkuinen keittiö. Jos nyt nostan pepatsuni tästä tuolista ja siivoan kyökin hetimiten, pääsen ottamaan rennosti heti lasten mentyä nukkumaan.

Muussa tapauksessa siivoilen silmät ristissä.

Nou thänks!

Tinahäät tulossa

Ai kauheaa, lisää pistoja valmiiksi huonoon omaantuntoon: vietin juuri pari tuntia netissä ja puhelimessa järjestellen hääpäivä-reissua heinäkuulle. Lapset hävisivät pihalle ja minä katosin myös jonnekin unelmien ja realiteettien välimaastoon.

Unelma: Viikko Italiassa tahi muualla Euroopassa kaksistaan tuon (edelleen) rakkaan läheisen kanssa.

Fakta: Lastenhoito onnistuu vain yhdeksi yöksi. Miehelläkään ei ole lomaa.

Uusi Unelma: YKSI yö Milanossa. Lennot sopisivat kuin unelma ja hotelleja löytyy keskustan tuntumasta ihan kivasti, mutta...

Fakta: Yhdestä yöstä ei tule kuin vihaiseksi. Rahantuhlausta koko lento.

Toinen uusi Unelma: Haikon kartano löytyy tuosta aika läheltä. Sinne voisi ajaa moottoripyörällä JA kuvitella sitten olevansa Milanossa...

Mies saa olla tyytväinen, että on nainut sekä mielikuvitusrikkaan että vaatimattoman naisen (en siis vaadi mitään maailmanympärysmatkoja yms.). Ja minä saan olla tyytyväinen, että olen nainut tuon miehen.

Ps. Timanttisormus olis kyllä aika kiva...



 

Pikalounas

Kun näin lomalla tulee tehtyä juttuja vähän ex tempore, kuten lähteä hummailemaan kukkaostoksille, on kotiinpalattua syytä keksiä lapsille hujauksessa syntyvä lounas. Näin tapahtui tässä yhtenä päivänä ja oli pakko keksiä jotain nopeaa niistä vähistä aineista, joita sattui löytymään. Koska lapset tykkäsivät pikalounaasta kuin hullu puurosta, laitan vinkin myös tänne.

Nopea kalaleipä:

- viipale paahtoleipää paahdettuna
- voita leivän päälle
- cheddar-sulatejuustoviipale
- 2 pannulla paistettua kalapuikkoa


Lisäksi lautaselle:

- tomaattiviipaleita
- niin monta lämmitettyä kasvispyörykkää, kuin pakastimesta löytyy

Valitettavasti meiltä ei löytynyt kuin yksi leipäviipale per ruokailija. Olisivat syöneet kuulema ainakin kahdeksan... Jälkkäriksi söimme mustikkamuffinssit, joita toinen kaksosista oli leiponut ihan ite edellisenä päivänä.

Jämäruoatkin voivat joskus ilahduttaa. :)

Mukavia kesäpäiviä!

Tulipahan kokeiltua...

En ole ennen kokeillut, mutta nyt kokeilin.

Annoin tulla täydeltä laidalta pahimpia kirosanoja, mitä mieleen tuli, tänne blogin tyhjälle sivulle. Tuli vain muutama, mutta aika pontevasti tulikin. Pelkkiä laatusanoja ja ihan putkeen.

Ja kyllä helpotti!

Täällä on tänä aamuna ollut sellainen satanallinen sota noiden kahden isomman välillä, etten tiedä itkeäkö vaiko räjähtää. Eikä paljon naurata, ei.

Ensin rälläsivät pyörillä naapurinpojan kanssa pihanurmikot pilalle ja sitten alkoivat juosta tuossa ovella alle viiden minuutin välein valittamassa toisistaan. Kun sitten alkoivat paikat hajoilla ja kepit sinkoilla, otin nulikat puhutteluun.

Ja mitä tapahtuu vain muutaman minuutin kuluttua siitä, kun kollit on puhuttu ojennukseen???

Minä näen tästä keittiönpöydän ääreltä, kuinka olohuoneen ikkunan editse vilahtaa Fiskarssin oranssi harava pystyssä!! Niin, ja ovathan ne kaksi pukariakin siinä, eihän se harava yksin osaa lentää... Mörrikkä ajaa harava tanassa takaa pienempää isoveljeään. Sitä, joka osaa kyllä vetää oikeasta narusta saadakseen veljensä liikkeelle. Ja huuto on sen mukainen.

Siinä sitä mennään, taas!

Ruoanlaitosta

Tietääkö kukaan telkkariohjelmaa, jossa ruoanlaitossa noviisi äiti kokeilee erilaisia herkullisia ruokareseptejä kotioloissa? Tavaa kokkikirjaa kulmat kurtussa, keskittyen. Sopottaa itsekseen ja kerää tarvittavia ainesosia ja kattiloita ja pannuja tyyliin "tää on varmaan ihan hyvä...".

Ja juuri siinä kulmien kurtistusten ja pannulta pärskähtävien käryjen välissä keittiöön pöllähtää tappelevat kaksoset ja janoinen neljävee prinsessa. Tai joku saa hirveät koiskeet eteisessä ja yhden polvi kaipaa laastaria ja mieli sympatiaa... Sen sijaan, että ensiapulaatikosta löytyyy nopeasti se oikeankokoinen tuppo, käteen tarttuukin känsälaastaripakkaus. Ei mene ihan putkeen, ei. Riisiohrat palavat pohjaan ja kanafileet unohtuvat pannulle levyn paahtaessa täysillä.

Voi sitä käryä!

EI. Eihän semmoista ohjelmaa toki ole olemassakaan. Ei, vaikka se on sitä todellista elämää ihanien kokkikirjojen kuvien takana. Sitä elämää, jossa pettymys pitää kääntää tavalla tai toisella voitoksi. Ja elämää, jossa kiitollisuus nousee täydellisyyttä korkeammalle.

Sillä, kun perhe näyttää OIKEASTI nauttivan siitä epätäydellisestä, mutta rakkaudella laitetusta ateriasta, tuntee äiti onnistuneensa. Kun perheen kolleilta lähtevät jalat alta silkasta ilosta nähtyään hyvää ruokaa lautasellaan (niinkin on tapahtunut), voidaan puhua jo täydellisyyttä hipovasta suorituksesta.

Vaikka ateria lautasella ei näytäkään ihan siltä kirjan aterialta, se voi maistua suussa todella hyvältä. Tai ainakin ruoanlaitossa noviisi äiti osaa asian niin selittää...

Sitruunabroileri

6 ohutta broilerin leikettä
pippuria
grillausmaustetta (sis. suolaa)
½ dl jauhoja
8 rkl voita
½ nippua vastahienonnettua persiljaa
1 tl kuivattua rakuunaa
5 rkl sitruunamehua
1 sitruuna

Mausta liha grillausmausteella ja pippurilla. Kääntele jauhoissa.

Kuumenna pannulla 2 rkl voita ja paista leikkeitä molemmin puolin noin 5 minuuttia. Pidä liha lämpimänä.

Sulata loppu voi kattilassa, lisää yrtit ja sitruunamehu ja anna kiehahtaa. Pese sitruuna lämpimällä vedellä ja leikkaa viipaleiksi. Kasta lihapalat sitruunavoihin ja tarjoa sitruunaviipaleilla koristettuina.

Tarjoa lisukkeena ohrariisiä.

***

Tämä ruoka upposi koko perheelle niin hyvin, että teen kyllä useamminkin. Ohje on sovellettu kirjasta Helpot ja nopeat - Kekseliäitä ruokia päivästä päivään.

Eksynyt lapsi

Pääsimme Issukan kanssa lauantaina juhlimaan hääparin onnea melkein toiselle puolelle Suomea. Viimeksi olemme olleet häissä kahdeksan vuotta sitten, joten kutsun juhliin otimme vastaan kyllä suurella ilolla ja kiitollisuudella.

Mieluisaan tapahtumaan valmistauduttiin huolella ja antaumuksellakin. Issukka muotoilutti vanhaa ja väljää puvuntakkiaan ompelijalla ja minä mietin viikkotolkulla asukokonaisuuttani. Yhtenä päivänä otin lapset mukaan kaupungille ostaakseni matkalle mukaan (kerrankin) laadukkaita luomivärejä, tarkkaan valikoituja sukkahousuja (koska aina pitää olla kahdet mukana) ja huivin, jotta vanha leninki näyttäisi kuin uudelta. Miksi hankkia uusi, jos pelkällä huivilla saa asuun uutta ilmettä?

Ostosreissulla lapset viihtyivät yllättävän hyvin, joskin jossain vaiheessa huomasin heidän liikkuvan keskustassa kuin lehmälauman. Tai ajokoirien, jotka kadottivat hyvän vainun hetkittäin. Pyörivät siis kuin häkkyrät ja sekkailoivat edestakaisin kuka minnekin.

Argh.

Eräässä hyvässä paikassa jättäydyin taaemmas ja hivuttauduin sivummalle seuraamaan, minne asti laumani etenisi ennenkuin huomaisi minun kadonneen. Ja meniväthän he... Yllättäen esikoinen, joka on yleensä se vilkkain, huomasi katoamiseni ensimmäisenä, palasi luokseni ja alkoi huudella toisten perään. Karanneella kaksikolla oli sen sijaan eksyminen todella lähellä...

Kun kaikki kolme shoppailuassistenttiani olivat jälleen luonani aloin pitää luentoa siitä, miten tärkeää HEIDÄN on pitää minua silmällä, eikä toisin päin. On helpompi pitää yhtä (hidasta) silmällä kuin kolmea (nopeaa). Luentoni keskeytyi, kun huomasimme ihan siinä vieressämme hätääntyneen pojan pyörimässä ympäri ja huutamassa äitiään.

Eksynyt lapsi.

Kuinkas sattuikaan. Omat nössökkäni saivat nyt huomata, miltä se tuntuu, kun eksyy äidistään. Mutta tarina jatkuu vielä (vaikka julkaisinkin sen jo napsauttamalla väärää nappulaa...)

Jonottaessamme infopisteelle kuulutuksen toivossa taaksemme pöllähti mies, joka imelällä äänellään alkoi puhutella tuota eksynyttä poikaa aivan kuin tuntisi lapsen. Kysyin, tunteeko hän poikaa. Ei tuntenut.

ALARM!

Kun mies alkoi silitellä pikkupoikaa ja kysyi, missä tuo asuu, otin ressukkaa olkapäästä kiinni ja sanoin miehelle kyllä hoitavani asian. Kiitos vaan!

Koska kauppakeskuksessa ei ollut yllätyksekseni kuulutustekniikkaa (ainakaan sillä infopisteellä), pyysin poikaa näyttämään sen liikkeen, jossa hän oli äitinsä kanssa viimeksi ollut. Ja sieltä äiti myös löytyi.

Hän ei ollut ilmeisesti edes huomannut poikansa katoamista.

Raastaa

Kesäloman kunniaksi kaksosista toinen sairastui niin, että kuumeen ja röhän takia kauan odotettu vierailu ystävien luona piti peruuttaa. Aina kun hänen olonsa on sillä tasolla, että köhiminen jatkuu lakkaamatta ja vain liman oksentelu auttaa hetkeksi, tunnun äitinä taantuvani sinne jonnekin vauvavuosien sumuisiin ja epätoivoisiin hetkiin. 

Kun en voi helpottaa vauvani oloa mitenkään.

Turhautuminen oli silloin vauvavuosina se sana, joka kuvasi parhaiten olotilaamme vanhempina. Turhautuminen riittämättömyyteen, lääkäreihin ja vastaanotolta toiselle juoksemiseen. Siitä on seurannut, että jokaisen yskänlääkepulloreseptin kohdalla osaan epäillä. Ja kun yksi lääkäri sanoo yhtä, niin toinen tuumaa toista emmekä me vanhempina enää tiedä, ketä uskoa. Sen jos mitä opimme noina vuosina, että Suomeen tarvitaan lisää päteviä lastenlääkäreitä.

Tuolle lapselle on niin tyypillistä olla epätyypillinen vähän joka asiassa. Oli kyse sitten astmasta, käyttäytymisestä tai avuntarpeesta yleensäkin. Siltikin voin melkeinpä ennustaa, että oli diagnoosi mikä tahansa, niin kohta me olemme jälleen terveysasemalla tai päivystyksessä hengittelemässä Ventolinea spiiralla. Kun mikään muu ei enää tehoa. (Ja kun Ventoline auttaa, niin astmalääkekin tehoaa.)

Olen vaan niin kyllästynyt näihin uusintoihin...

Myönteistä tässä on se, että yleisesti ottaen astma on helpottanut niin paljon, ettei lääkitystä tarvita kuin ajoittain. Näin pahaksi olo äityy vain noin pari tai kolme kertaa vuodessa.

Jokainen kerta tosin raastaa äidin sydäntä.

Kiitollisuudesta

Juhlahumun keskellä tuntuu olo todella kiitolliselta.  Pojilla on niin ihana ja pätevä ope! Ja lapset ovat terveitä. Ja ne ovat niin ihania höttiäisiä kaikesta hihhuloinnista huolimatta. Monestikin se kiitollisuus meinaa unohtua arkikiireiden keskellä, mutta tänään aamulehteä lukiessani ja koulun juhlasalissa istuessani kiitollisuuden tunne iski tajuntaani ihan selvästi.

Se tunne saisi iskeä useamminkin yhtä selkeästi?

Vaikka nyt onkin sateista, odotan innolla valmistujaisjuhliin lähtöä ja huomista ystävien tapaamista. Sade ei lyttää tunnelmaa; pikemminkin tiivistää sitä. ;)

Täten julistan lomakauden alkaneeksi.

 Voikaa hyvin!

Vararenkaat naftaliiniin?

Ralliradan Varikko tuntuu muuttuneen blogin alkuajoista niin paljon, että olen huomannut mieliini hiipineen jonkinmoisen kriisinpoikasen. Tottahan vuosien saatossa ihminen ja elämä muuttuu monilta osin - ja blogi sen mukana - mutta nyt en tiedä miten jatkaa.

Olen miettinyt, josko olisi aika pistää blogin pillit pussiin. Vararenkaat naftaliiniin.

Tämä ei tunnu nyt samalta kuin kotiäitiaikoina, eikä sen ehkä tarvitsekaan tuntua siltä, mutta vahva tunne siitä, että jotain täytyy tapahtua, on ilmiselvästi totta. Kotivuosina kirjoittaminen oli selvästi henkireikä (ja onhan se sitä vieläkin), mutta nyt elämässä on niin paljon muutakin.

Rallirata täällä kotona on ja pysyy, mutta kaikkea tätä hulinaa en voi mielestäni blogimaailmassa jakaa enää samoin kuin tähän asti. Minun täytyy keskittyä nyt johonkin muuhun kuin kotiäitinä olemiseen ja kaksosarjen kemiaan. Täytyy löytää jokin punainen lanka...

Minulla lienee identiteettikriisi? ;)

Pian tulee täyteen viisisataa postausta ja se on rajapyykkini. Jos postailen sen jälkeen, niin ne tekstit ja kuvat ilmestyvät jonnekin muualle. Tai sitten keskityn vain lukemaan muiden blogeja, sillä teitä ihania blogituttavuuksia on siellä monta...

Tuntui hyvältä jakaa tämä asia tässä.

Sadan tavaran haaste etenee nyt hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Toivon, että ehdin saada sen päätökseen ennen naftaliininkäryä...

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin päätän tämän postauksen Varikolta.

En ole tottunut tähän.

Seison kasvimaan reunalla neuvomassa miestä muokkaushommissa. Mitä poistetaan ja mitä siirretään minnekin. Ja katsopa, tuonne jäi vielä rikkaa... En kyyki enkä kitke; odotan vain että toinen tekee kaiken. (Onneksi tekee mielellään.)

Olen orjapiiskuri.

Aidanteen alustatkin pitäisi kitkeä ja perennapenkin kukille kantaa kannutolkulla ravinnevettä. En vain vielä ole raaskinut kertoa sitä miehelle. En ole sitä tyyppiä, joka kirjoittaisi miehelle listan tehtävistä töistä.

Mutta nyt on vähän pakko orjuuttaa toista.

Sitten kun kykenen taas lapionvarteen, istuttelen ja kitken ihan itse. Palkkioksi hienosti tehdystä työstä mies pääsi hetki sitten moottoripyöräajelulle ilta-aurinkoon. Sai omaa aikaa, josta taatusti nauttii.

Orjapiiskurin on syytä pitää alaisensa tyytyväisenä, jotta hommat etenee... ;)