Yöllä iskee Minille sekä pako että kauhu, kun unet ja varjot huoneessa pitävät hereillä. Kaappaan huutavan ja juoksevan tytön syliini makuuhuoneessamme. Vaihdan majapaikan typyn huoneeseen ja levitän unenpöpperössä päiväpeittomme pikkupatjan päälle lakanaksi, ihan pikkuneidin sänkyyn kiinni. Ähkin ja tuhisen, ährään ja ähisen, kun yritän saada edes jonkinlaisen nukkumapaikan lattialle itselleni. Sitten, olen juuri saamaisillani itseni kutakuinkin vaakatasoon, kun neiti änkeää päättäväisesti samalle pienelle petipaikalle, sinne lattialle.
- "Kulta, äiti nukkuu nyt tässä ja sinä nukut omassa ihanassa sängyssäsi. Minä oon ihan tässä vieressä."
Hätääntynyt vastalause.
- "Kultarakas, et sinä kyllä nyt mahdu tähän. Katso nyt. Ei me mahuta, eikä tuo sunkaan patjasi tähän mahdu."
Tytöltä pääsee hätääntynyt huokaisu, kun hän näkee mahdottoman oikeasti mahdottomaksi. Kaksi patjaa ei mahdu vierekkäin. Toisen huokaisun jälkeen hän kipuaa omaan sänkyynsä ja varmistelee monta kertaa, että olen siinä vieressä. Sitten kuuluu rauhallisella ja selkeällä tytönäänellä: "Äiti, kaveri tuli. Hei kaveri!"
Mini osoittaa vaatekaapin ovea kohti ja on yhtäkkiä ihan rauhallinen. Kurkistan ovelle päin ja sanon: "Ai, kaveri tuli? Kiva, antaa kaverinkin nukkua."
Ja sitten tuli uni.
2 kommenttia:
Voi kuin suloista.
Mistähän mäkin saisin meidän yölliselle kauhu-unia näkeville poitsuille kaverin vaatekaappiin :-)
Meillä ovat pojat joskus pelänneet kaapin sisällä olevia mörköjä, mutta tytön kauhujen syyt ovat varjot, jotka syntyvät yölampun valosta.
Mulle tuli jo vaikka mitä mieleen, kun rupesin myöhemmin ajattelemaan, että mitä se tyttö oikeasti näki siinä kaapin oven edessä. No, näki mitä tahansa ja mistä syystä tahansa, niin ainakin se rauhoitti. :)
Toivottavasti teidän poitsu saa jostain vahvan univartijan pahojen unien häätäjäksi.
Lähetä kommentti