Tällä hetkellä olisin erittäin valmis karauttamaan kaarallani Helsinki-Vantaalle, ostamaan lentolipun jonnekin kauas ja palaamaan kotiin jossakin vaiheessa levänneenä ja puhtia täynnä. Sen sijaan minun täytyy jaksaa odottaa huomiseen, että pääsen naapurikaverin kanssa karauttamaan Kuopioon. Ihan kahelleen, kaksi äiti-ihmistä.
Olemme Issukan kanssa naureskelleet ajatukselle, että tämä latausreissu tulee todennäköisesti halvemmaksi kuin Ikeaan tai Kärkkäiselle meno. Ihan pienen pieni riski ja mahdollisuus on tietysti olemassa, että tämä tulisi (aika paljonkin) kalliimmaksi. Mutta todennäköisesti ei tule. Toisin sanoen en palaa kotiin talopaketti kainalossa.
Livahdamme naapurikaverin kanssa omista ovenrakosistamme aamutuimaan ja juomme aamusufeetkin huoltsikalla. Leväytämme kannikkamme huoltoaseman tuoleihin ja istumme paikoillamme ainakin siihen asti, kunnes kahvikupposemme ovat tyhjät. Emme nouse kesken kaiken juoksuttamaan ketään pissille tai kakalle, emmekä hoputa ketään syömään leipänsä päältä niitä kurkunviipaleitakaan. Tai huuda pihalle, että lopettakaa se puupalikoiden heittely katolle. Istumme ja turisemme keskeytyksettä ja juomme kahvimme sopivan kuumina. Kylmän kahvin vaikutus ei ainakaan tässä naamassa näy, vaikka kuinka luulisi jo näkyvän.
Meidän ei tarvitse olla koko ajan silmät selässä, vaan voimme antaa katseen levätä siellä, missä jotain kaunista ja inspiroivaa näemme. Meidän ei tarvitse olla alati varuillamme siitä, että toinen meistä häviäisi ihmismassojen taakse, eikä osaisi kertoa muille messuvieraille kuka on ja mistä numerosta vanhempansa tavoittaa. Kumpikaan meistä ei tarvitse yhteystietoja paidan selkämykseen.
Meidän ei tarvitse huolehtia toistemme pisuhädästä tai siitä, että toinen alkaisi yhtäkkiä kiipeillä esittelytalon pöydille tai seinille. Tai saisi päähänsä alkaa kerätä kauniita kiviä esittelypihoilta. Tai ideoisi pienet yksityiskohdat uudestaan oman mielensä mukaan.
Lista voisi olla loputon.
Meidän äitien latautuminen alkaa siitä, kun saamme kotioven kiinni perässämme. Ja uskallan tässä puhua myös kaverinaapurin puolesta. Ja kun saavumme kotiin, nautimme suunnattomasti siitä, kun lapsemme juoksevat, hyppivät tai konttaavat meitä vastaan ja huutavat äitiä. Niin, se kotiinpaluukin voi olla ihanaa, pienen irtioton jälkeen.
Siksi ajattelenkin aina hankkivani meno-paluu-lipun, en koskaan pelkkää menoa. Vaikka kuinka ottaisi päähän. Niinkuin nyt juuri se, että pikkuleidi saattaa hetkellä minä tahansa herätä päiväuniltaan miesväen metelöintiin ja edestakaisin ramppaamiseen ulos ja sisälle.
Neiti heräsi. No, päästäänpähän illalla ajoissa nukkumaan. Ja onpahan jotain mitä imuroida illalla. Kiitos vauhdikkaiden hiekkavarpaiden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti