Ihme ja kumma

Vielä hetkisen talo on hiljainen. Kohta kaksi esikoululaista pyrähtää kotiin ja hiljaista hetkeä ei vähään aikaan kuulu. Tämä hiljaisuuden ja rauhallisuuden kontrasti äänekkääseen ja riehakkaaseen on VALTAVA, vaikkei Minikään mikään maailman hiljaisin typy ole. Olen tänään ollut suorastaan ihan pihalla, kun olen touhunnut ainoastaan Minin kanssa kahdestaan. Tällaistako tämä on yhden lapsen kanssa???

Naapurikaveri pyysi Miniä pihalleen leikkimään vähän sen jälkeen, kun pojat olivat lähteneet kimppakyydissä eskariin. Menimme molemmat mielellämme ja hetken seisottuani (rauhallisuudesta) ihmeissäni heidän pihallaan sanoin hakevani kutimet kotoa.

Kun kaksoset olivat kaksivuotiaita, ei mieleeni päässyt vahingossakaan eksymään ajatusta, että voisin neuloa, kun olemme pihalla tai missään muuallakaan. Edes naapurin pihalla, jossa olisi ollut pojille seuraa. Itse asiassa koko poikien valveillaoloaika meni (ja menee osittain vieläkin) pakolliseen arjessa selviämiseen ja kaaoksen torjumiseen. Siihen, ettei ketään sattuisi. Neulomaan pääsin vain poikien nukahdettua tai Kaaharikallen maratoninukuttamisten aikana. Jos jaksoin valvoa.

JA NYT PYSTYIN ISTUMAAN PAIKALLANI YHTÄPÄÄTÄ PITKÄN AIKAA, NEULOMAAN JA SEURUSTELEMAANKIN.

Olin ihan ihmeissäni.

Tämä on jotain ihan uutta.