Taas täällä.
Tänä aamuna Ralliradalta siirryttiin pikataipaleen kautta jalkapallokentille, joilla Ralliroope osallistui joukkueensa kanssa ihkaensimmäiseen turnaukseensa. Meidän pienet hurumurmelit pelasivat siellä kentällä ja me vanhemmat seisoimme kentän laidalla kannustamassa. Lempeällä asenteella. Ilman karjuntaa, rumaa kieltä ja härkäpäistä raivoa.
Sillä hauskaahan sinne oli menty pitämään, kokemuksia hakemaan. Iloitsemaan onnistumisista ja ottamaan vastaan maalit, jos sikseen tulee. Voitontahtoa ehtii kerätä myöhemminkin.
Ennen ensimmäisen pelin alkua valmentaja kokosi porukan yhteen ja selvitti viimehetken pelikuviot. Silloin tuli mieleen tärkeä asia: "Asiaa, tärkeetä asiaa!!!", huomautti Ralliroope määrätietoisesti ja teki selväksi, että muiden on nyt kuunneltava. Myös valmentaja kääntyi poikaan päin ja oli valmiina ottamaan vastaan pelistrategisesti tärkeitä huomioita.
"Mä sain eilen Bionicklen!!"
Peli kulki hyvin ja maaleja syntyi. Siis kylläkin omaan maaliin, mutta ei se mitään. Kukaan ei antanut periksi. Maalivahti kääntyi ihanan onnellinen virnistys kasvoillaan kannustajiaaan kohti, kun hän oli saanut onnistuneesti pallon kiinni. Mahtavaa!
Olen todella tyytyväinen valmentajaan, joka osaa ohjata ja kannustaa pieniä pelaajia kauniisti. Apuvalmentajat osaavat auttaa juuri oikealla hetkellä, rauhallisesti ja asiallisesti. Ja vanhemmat ovat, ainakin vielä tässä vaiheessa, melko rauhallista kannustusjoukkoa.
Harjoituskentillä treenejä seuranneena olen huomannut, että pelaajatkin osaavat ottaa lunkisti. Maalivahti saattaa laiskassa päädyssä pötkötellä kesken pelin ja nostella jalkojaan kohti taivaita. Muutama saman puolen puolustuspelaaja voi pyrähtää pikahippasille sillä välin, kun hyökkääjät puurtavat vastustajan maalilla. Ja siinä välillä joku pelaajista verryttelee tekemällä kärrynpyöriä.
Taitavia lapsia! :D
Ja mitä tekee pelaajasankarin muu perhe sillä välin ison pelikentän toisella laidalla? Isi ja äiti ottelevat yhdellä pallolla veljen ollessa maalissa ja pikkusisko juoksee oman pallonsa perässä juomapullo kainalossa. Mitä hurjempi kaksintaistelu pallosta on menossa, sitä enemmän äiti kuuluu hihittelevän. Ja jos vanhempien taistelu pallosta äityy venymään, niin Kaaharikalle ehtii kiivetä melkein kokonaan ison maalin päälle.
Välillä tehdään kenguruloikkia ja välillä maataan tekonurmella vaatteet, hiukset ja kasvot täynnä tekonurmen mustaa murua. Siinä vaiheessa, kun yksi ei-sana laukaisee hervottoman kiukkukohtauksen, on aika aloittaa siirtymä kotiin ja petiin.
Mutta se niistä harjoituksista. Turnauksessa ei tiettävästi nähty kärrynpyöriä tai kuperkeikkoja; mutta hienoa peliä kuitenkin. Jäämme odottamaan, mitä mieltä Ralliroope on tulevaisuudensuunnitelmistaan, rupeaako jalkapalloilun ammattilaiseksi vai keskittyykö enempi robottipuolelle. ;)
Jääpi nähtäväksi.
EDIT. Ps. Tervetuloa lukijaksi, Kati!
2 kommenttia:
Kiva että on valkkuja, jotka ymmärtävät pienten poikien pelin päälle. Liian usein monessa seurassa homma on ryppyotsaista jo alle kouluikäisten joukkueissa.
Meidän perheelle jäi vähän nuivat kokemukset fudiksesta, silloin kun sitä lyhyesti kokeiltiin.
Onnea peleihin ja robottileikkeihin Ralliroopelle!
Kiitos Sotkuholisti! Tällä hetkellä robotit taitavat olla piirun verran edellä jalkapallouraa, mutta niinhän se saa ollakin. Ja pitääkin, kun on kyse noin pienestä lapsesta. Leikkiminen menee mun mielestä urheilun edelle, mutta tietenkin liikunta ja liikkuminen ovat todella tärkeitä. Ja sitähän siellä pelikentällä totisesti tehdään (esim. just niitä kärrynpyöriä ja kupperiskeikkojakin), vaikkei maaleja vielä syntyisikään.
Tosi harmi, että teillä on ollut kurjia kokemuksia jalkapalloilusta. Eivät taida kaikki valmentajat tajuta, mitä menettävät kurjalla käyttäytymisellään ja vaateillaan. Huippupelaajat siirtyvät muille areenoille, vai mitä? ;)
Lähetä kommentti