Sudenkuoppa

Eilinen kävelylenkki alkoi räväkästi. Lähdin ulos ovesta erittäin päättäväisenä, turhautuneena ja kipakkana. Juuri sillä asenteella, että otsa- ja kulmarypyt loistivat kauas kirkuen: "Älä ala mulle kuule ryppyilee!"

Ensimmäinen ylämäki lauhdutti kivasti (eli toisaalta se onkin ihan hyvä, että on näinkin huono kunto, niin lauhtuukin nopeammin, kun ei jaksa höyrytä enempää) ja huomasin ajattelevani muutakin kuin ärrimurrioloani ja itsekkäitä halujani olla yksin ja rauhassa. Yllätin itseni suunnittelemasta eteisen korihässäkän siivousta. Että miten ne rukkaset, pipot ja kaulaliinat sinne koreihin järkkäilisin.

Siis apua!

Ensin otan väkisin "omaa aikaa" ja ryntään perheeni luota kuin karkulainen konsanaan ja sitten käytänkin sen ajan järjestelemällä ajatuksissani jotain vaatekorin sisältöä?!? Ihan pimahtanut tyyppi, etten sanoisi. Olisin voinut sen "järkkäilyn" tehdä siellä korihässäkän luona sekalaista seurakuntaa oikeasti järjestellen ja miettiä ihan muita asioita siellä lenkillä. Onneksi en ehtinyt kodinhoitohuoneen kaaokseen asti... Ihan sama asia kuin balancetunnin rentoutumishetkessä, kun pitäisi keskittyä vain itseen ja ihanaan olotilaan ja huomaankin tekeväni ostoslistaa kotimatkan kauppareissua varten. Äiti-ihmisen ei tarvitsisi olla ihan koko aikaa ihan noin tehokas, vai mitä? Tuollainen tehokkuus voi olla pidemmän päälle melkoinen sudenkuoppa...

Minun tulisi oppia keskittymään juuri siihen hetkeen jota elän. Ja ottaa siitä hetkestä kaikki irti. Ei suunnitella kauppaostoslistaa rentoutumishetkessä ja lapasten, myssyjen ja kaulurien järjestystä lenkkireissulla.

Lapset osaavat opettaa tässäkin asiassa. En ole pitkiin aikoihin suunnitellut yhtään mitään laittaessani lapsiani nukkumaan. He aistivat kyllä, jos äiti on iltalaulua laulaessaan muissa aatoksissa (ja suunnittelee kaappien siivoamista). Silloin he ovat levottomia, vaativat tahtomattaankin enemmän rauhoittelua ja sitä todellista läsnäoloa. Vaikka minulla olisi kuinka kiire pötköttelemään sohvalle tai laittamaan pesukonetta päälle, on turha hätäillä. Hätäily vie vain enempi aikaa. Ja miksen voisi ottaa siitäkin hetkestä voimavaroja itselleni, nauttia läheisyydestä ja siitä, että toisella pienellä on hyvä olla? Tuskin nuo enää montaa vuotta haluavat äitiään sängynreunalle laulamaan ja paijailemaan.

Sen sijaan että lähden tänään iltalenkille suunnittelemaan tumppukorin sisällön järjestystä, voisinkin ottaa härkää sarvista ja jäädä kotiin järjestelemään sitä koria.

Se olisikin jo jotain se.


["Hän" oli eilen ajatuksissani mukana.]