Kahvikupin kanssa tässä viivähtämässä. Piti tulla varmaan valittamaan jotain, mutta en tiiä viittisinkö sitä sittenkään. No, jos vähän:
- hartiat ja niska on jumissa neulomisesta,
- issukka tekee töitä (mun mielestä ihan liikaa),
- huomaan olevani erakko,
- niinpä olen vain kotona ja viivyttelen kauppaankin menoa,
- niinpä meillä ei ole oikein ruokaakaan kaapeissa,
- kaksoset tappelevat koko ajan,
- tukka on likainen ja
- ystävällä on paljon surua ja murhetta enkä tiedä miten auttaa,
- tunnen oloni saamattomaksi.
Pakko pistää tähän paikkaan piste.
Sen sijaan yritän nyt aatella pikkasen myönteisemmin:
+ lapset hieroo hartioita kyllä mielellään jos pyytää,
+ viikonloppuna issukka ei ehkä tee töitä,
+ laitoin yhden tekstiviestin äsken,
+ aion lähteä Minin kanssa kävellen kauppaan, kun pojat on eskarissa (saan myös hyötyliikuntaa!)
+ sitten meillä on ruokaa taas kaapeissa,
+ kaksoset tarvitsevat vanhempiensa seuraa ja annan sitä kohta sohvalla,
+ kun olen ensin käynyt pesemässä tukan,
+ taidan kirjoittaa illalla kirjeen ystävälleni (ihan OIKEAN kirjeen),
+ tämän jälkeen tunnen itseni vähemmän saamattomaksi.
Tämäpä auttoi. Ja nyt menoksi...
Valonpilkahduksia päiviinne!
7 kommenttia:
Ylva; Loistava asenne!
Ja tuo kuulostaa niin tutulta. Eka haluaa marista, mutta jotenkin kuiteski nähdä elämässä niitä valoisia asioita.
Ja olen 100%:sti samaa mieltä, että pieni vuodatus blogiin auttaa aina. Aikoinaan perustin blogin juuri sitä varten, ja sitten vuosien varrella se on muuttanut muotoaan kuten minäkin.
Mukavaa torstain jatkoa!
Valoa myöskin sinulle :)
Tuo oli hyvä suunnitelma. Kävellen minäkin usein meen kauppaan poikien kanssa, varsinkin silloin se on ihan huippua kun joku asia vaivaa. Jotenkin tuolla ulkona kävellessä ne palaset vain tuppaavat loksahtamaan paikalleen.
Sitten ihan paras idea oli oikea kirje! Sellaisen saaminen osoittaa sitä, että joku on ihan oikeasti nähnyt vaivaa ja miettinyt ja kaikkea :) Oikea kirje on ihan huippua saada tällaisena ainaka kun kaikki tuppaa tulemaan sähköisesti.
Maria, niinhän se on, että elämässä on paljon marisemista ja valittamista (varsinkin jos sitä haluaa niin aatella), mutta toisaalta osan asioista voi pyörtää kyllä myönteisiksikin. Silleen sitä jaksaa paremmin.
Eli ensin kun marmattaa, niin sitten jaksaa taas nähdä asiat vähän toisessa valossa. Ja on keveyempi olokin sitten.
Assari, kun tässä ei oikein ehdi muutoin harrastaa tuota liikuntaa, niin tuonne kauppaan meno on kyllä varmaan parasta hyötyliikuntaa näin talvella. Mini kyytiin rattaisiin ja pulkan kyytiin ostokset. :)
Ja tiedätkös, saimme seuraakin, kun yksi rouva kahden lapsensa kanssa lähti ihan extempore mukaan. Siinä sitä sitten "tuuleteltiin" päitämme, varsinkin, kun sain tekstarin issukalta, että TÄNÄÄNKIN menee töissä myöhään...
Ja jos ennen tuli kirjoitettua varmaan joka viikko useampikin kirje jollekin, niin nykyään kyllä tosi harvoin. Nyt kirje voittaa tekstarin ihan 10-0, kun on kyse ystävän suurista murheista ja huolenmäärästä. Voisin periaatteessa mennä käymäänkin (kun se on vain järjestelykysymys), mutta ovat toivoneet ihan omaa rauhaa nyt. Siksi laitan kirjeen.
Voi Ylva! Ihan mahtava asenne! Suunnitelma kuulosti tosi ihanalta. Kirjoititko jo kirjeen? Kirje on kyllä aarteista kallein, aivan ihana ihana ajatus.
Välillä on hyvä vähän purkaa murheita, ja sitten on taas hyvä jatkaa, vähän kevyemmällä kuormalla. Blogi on siihen aivan loistava väline :))
Iso iso lämpöinen hali!!
Kiitos Karkki! Illalla ylimääräisten hulinoiden jälkeen retkahdin sohvalle torkkuvan issukan viereen ja kirjeen kirjoittaminen jäi. Mutta nyt on hyvä hetki ottaa kynä ja paperia esille, hilppasta glögimukin kanssa sohvalle ja laittaa ajatuksia paperille. :)
Lumisadeterkkuja täältä!
Joskus auttaa, kun tietää että joku ehkä ja kenties saattaa vuodatuksen lukea.
Kumma juttu, mutta puhtaalla tukalla jaksaa paljon paremmin arkipäivän ristiaallokossa. Kai se rasva päänahassa ja kutreissa sitten vie viimeisenkin toivonkipinän ja voimanrippeet.
Pistän sulle halin matkaan. Meidän kaksoset ovat tänään tapelleen koulun päättymisen jälkeen urakalla. Yksönen potee päätään...
Voi Johanna, kiitos! Ja sekin helpottaa hurjan paljon, jos löytyy vielä sellaisia lukijoita, jotka ilmaisevat ymmärtämyksensä ja antavat siten sitä kaivattua lohdutusta ja poweriakin. :)
Mun pitäis kovasti ymmärtää noita kaksosia, kun olen itsekin sellainen, mutta... (ja totuushan on, että kyllä ne yksösetkin osaavat tapella, kuulema.)
Toivotaan rauhaa ja rakkautta nyt noille meidän tappelupukareille, eikö?
Lähetä kommentti