Meinasin tuossa äsken, että en tuu marisemaan. En tuu, vaan otan kutimet esille ja neulon tytön kaulahuivia. Että saisi edes jotain aikaiseksi lasten päiväuniaikana. Istuin sohvalla ja suhasin menemään: puikot kilisivät ja löivät jo melkein kipunaa, kun ajattelin ärhenteleviä ajatuksia ja murisin mielessäni. Äkäiset olivat liikkeeni ja äkäinen taisi olla lankakeränikin. Perskutarallaa!
Ottaa päähän ja... OTTAA PÄÄHÄN! Tämä sekasotku ja se, että tekee mitä tahansa tai ei mitään, niin ihan sama tulos. Koko ajan saisi lentää kuin päätön kana, eikä siitä saa kuin mahahaavan ja kipeen pään. Ottaa päähän kakarat ja ottaa päähän mies (ja samanaikaseti tiedän rakastavani heitä paljon). Ja ottaa päähän lasten isovanhemmat ja puhelinmyyjät! Ottaa päähän myös oma saamattomuus ja epäonnistumiset pikkuasioissa. Ja likkakin huutelee sängystään!
Sanokaa nyt, herran tähen, että onko tässä iässä (lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeekymmentä) jo joitakin naisille tyypillisiä hormonaalisia oireita ennen vaihdevuosia, vai mitä tämä on?!?
En ole sitä tyyppiä, joka aukoisi miehelleen tahallaan päätään (toisin sanoen vittuilisi), mutta tänään sitä tein. Että sekin vielä!
Kun mies palaa asioiltaan, niin minä lähen ulos haravoimaan. Annan palaa Fiskarssini kanssa niin, jotta kellekään ei jää epäselväksi, aikooko rouva saaha puhasta aikaan vai ei. Heilun haravani kanssa ja annan lehdille kyytiä, perkele!
Eiköhän sen jälkeen ole taas vähän tyynempi olo...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti