tiistai 12. lokakuuta 2010

Isomummon villasukat

Kun jokin aika sitten kävin mummollani, hän esitteli jossain vaiheessa vierailuani villasukkakokoelmaansa. Ei niin, että hänellä olisi ollut iso kopallinen uusia töppösiä odottamassa viluvarpaisia käyttäjiä; vaan ihan kohtalainen kasa suurensuuria villasukkia, jotka oli rakkaudella ja suurella lämmöllä puhkikäytetty - ja parsittu myös. Oli niin ihana katsoa tuota rakasta ihmistä esittelemässä useampaan kertaan paikattuja villasukanpohjia, että ihan sydän oli pakahtua.

- Tässä on isäs vanhat hiihtosukat. Ai mie niin muistan...
- Ja nää on äitis neulomat. Kato ny, ku on kovasti pietyt...
- Voi... Nää on, kuule, papan vanhat. On mulla aina saappaissa, niin lämpöset on...

Välillä mummo rutisti sukkaparia poskeaan vasten ja antoi kuin halin omille läheisilleen, joiden vanhoja sukkia nuo olivat. Ihan kuin kyynel olisi vilahtanut silmäkulmassa, vai luulinko vain?

Silloin päätin, että neulon mummolleni omat villasukat viimeistään joululahjaksi. Onhan sitä nyt oltava yhdet ehjät villasukat, joissa voi tömpsötellä tuvassa tai humpsauttaa saapikkaisiin uloslähtiessään. Vanhoissa sukissa ei, totta vieköön, ole mitään vikaa (muuta kuin että ovat ainakin neljä numeroa liian suuret), mutta kyllä mummo omat sukat on ansainnut. Sellaiset omaan jalkaan sopivat.

Jossain vaiheessa saavat sitten nuokin tulevat joululahjasukat itselleen paksummat pohjat parsinneulalla, kun eivät enää kestä mummon vauhdissa mukana. ;)

Sitten ovat sukan pohjat vahvemmat kuin koskaan.

4 kommenttia:

Johanna - Omamaamansikka blogi kirjoitti...

Villasukissa on kyllä sitä jotakin. Ja siinä vaivannäössä, että ne vielä parsiikin. Minulta villasukka syntyy hätätilassa, mutta kyllä ihailen niitä ihmisiä, jotka tuosta noin vain suit sait sukkelaan neulovat sukat. Ihana postaus!

M. Metrossa kirjoitti...

Mäkin ihan liikutuin, kun ajattelin mummoa rutistamassa villasukkaa. Vanhoissa villasukissa on jotain aika koskettavaa!

Ylva kirjoitti...

Johanna, mummoni oli totisesti nähnyt enempi vaivaa parsiessaan sukkia kuin että olisi neulonut uudet. Osa niistä kun oli moneen kertaan paikattu niin, että sukan pohja oli IHAN KOKONAAN pelkkää parsimusta. Ja kunnolla olikin.

Messi, se tosiaan oli liikuttavaa, kuinka hän niin hellyyttä täynnä rutisti villasukkia poskeaan vasten. Siinä oli myös kaipausta ja ikävää, mutta hellyyttä enimmäkseen.

Ylva kirjoitti...

Johanna, vielä piti kannustaa sinua neulomaan, jos yhtään siltä tuntuu! Yksi naapureistamme oli vielä vuosi sitten epävarma siitä, miten tehdään oikea tai nurja silmukka ja nyt hän neuloo niin ihania sukkia, ettei uskoisikaan!

Meillä on täällä sellainen sukkabuumi muutenkin. Moni naapuri on opetellut neulomaan uudelleen sitten kouluaikojen ja se on kyllä ihanaa. :) Kerran viikossa kokoonnumme aina jonkun luokse kahvittelemaan ja neulomaan (tai tekemään muita käsitöitä) ja höpöttelemään.