perjantai 8. lokakuuta 2010

Minä olen vain Äiti.

Käsittämättömän paljon ajatuksia mahtuu pääkoppani sisälle, kun vihdoinkin joku huomaa oikeasti saman, kuin itse huomasin jo kauan aikaa sitten. Kun joku on valmis jakamaan taakkaa ja ojentamaan todellista ja konkreettista auttavaa kättään.

Kun olen monta vuotta kuullut oikeastaan pelkkiä epämääräisyyksiä, en ole osannut tarttua itsekään olennaiseen. Olen todella luullut kuvitelleeni kaiken ja kasannut Himalajan korkuisen itsesyytösten vuoren. Tietämättäni minusta tuli vuorikiipeilijä ilman kunnon varustuksia.

Ja sitten saavuimme tälle etapille ja ajattelin: "Kyllä ne viimeistään nyt huomaa, jos jotain huomattavaa on." Ja ne huomasivat.

Olen nyt varautunut kaikkeen; mutten sittenkään. Kun auttava käsi ojennettiin, säikähdin, sillä kaikkihan piti olla muka ihan ok. Niin moni vuorikiipeilyn asiantuntija oli niin vakuuttanut. Nyt syytän itseäni siitä, etten taistellut enempää ja vienyt asioita leijonaemon lailla eteenpäin, sillä minun olisi pitänyt tietää enemmän. Ja olisinkin tiennyt, jos lapsi olisi ollut jonkun toisen; mutta tämä rakas lapsi on minun ja minä olen vain Äiti.

(Tämän purkauksen kirjoitin vain helpottaakseni oloani, joten ei pidä ihmetellä, jos teksti tuntuu omituiselta. Tältä nyt vain tuntuu nyt. Ja johan helpotti!)

6 kommenttia:

Anne kirjoitti...

Voih... Eipä tähän osaa mitään sanoa.

Ylva kirjoitti...

Anne, vaikket osannut mitään sanoakaan, oli ihanaa, että jätit kuitenkin viestin. Luulen, ja sano jos olen väärässä, että sinulla on ehkä ollut joskus vähän samanlainen olotila. Sellainen helpottunut, kun asioihin tartutaan; mutta samalla pelonsekainen. Meillä asiat vihdoinkin etenevät johonkin suuntaan ja tiedän ihanien ihmisten olevan asialla.

Olemme siis kaikki terveitä ja voimme hyvin; mitä nyt äitinä olen jopa hieman uupunut ja ymmyrkäisenä lapseni asioista.

Kati kirjoitti...

Varmaan jollain lailla tuttu tunne kaikille äideille. Hassua, kirjoitin juuri myös postauksen äitiydestä. Voimia sulle!! :)

Ylva kirjoitti...

Kiitos Kati!

Voimanhippusia myös sinne!

maria kirjoitti...

Vaikka en kirjoittanutkaan yksityikohtia, voin vakuuttaa että tämä on niin tuttua kaikille äideille. Ja hyvä, että jaksoit purkautua, vuodattaa, kun se vielä helpotti. Itse käytän blogiani myös vastaavaan tarkoitukseen. Se auttaa saamaan pääkopassa asioita uuteen järjestykseen.
Voimia!

Ylva kirjoitti...

Totta Maria, kirjoittamalla asiat yleensä järjestyvät pään sisällä selkeämmiksi. Asiat jollain tapaa selviävät.

Kun meillä on täällä tällainen hullunmylly (ja uskon että monessa muussakin perheessä on), niin sitä on syytä vähän järjestelläkin ajatuksiaan. Yleensä ne asioiden kääntöpuolet tulevat esille viimeistään silloin, kun ne kirjoittaa ylös.

Meillä se suurin mielessä käsiteltävä asia on tällä hetkellä se, että meillä on kotona erityistä tukea tarvitseva lapsi ja vihdoinkin se on oikeasti huomattu muuallakin kuin ikihuolestuneen äidin pääkopan sisällä.

En ole ollut luulosairas toisen puolesta enkä tekemällä tehnyt toisesta erityistä. Se on helpottavaa huomata.