maanantai 17. tammikuuta 2011

Kynttilöitä maljakossa. Ja vähän muutakin.



Iltapalapuuroa keitellessäni katseeni pysähtyi jonnekin ihan muualle kuin hellalla höyryävään kattilaan. Lumoutuneena jäin katsomaan kynttilöitä maljakossa. Ihan silleen nenä melkein kiinni lasimaljakossa.



Arvata saattaa, meinasiko puuro palaa pohjaan.

Ei onneksi ihan.

***

Viime aikoina toiselta pojalta on alkanut tulla kannanottoja siitä, ettei häntä kuunnella tarpeeksi. Tuntuu pahalta; mutta myös lohduttaa, että hän on sanonut asiansa ääneen. Yritän saada vietettyä hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaa, jotta olen selvästi saatavilla.

Osittain kyse on siitäkin, että kun kolme lastaa höpöttää yhtäaikaa, en todellakaan kuule välttämättä ketään heistä kunnolla. Ja silloin tällä pojalla menee herne nenään. Sitten tuo hömpsänkeikka sulkee sanaisen arkkunsa, eikä suostu sanomaan enää mitään.

Varmaan olen ollut itse ihan samanlainen.

Tässä pitää näemmä ruveta kouluttamaan lapsia vuorollaan puhumiseen. Ja itseäni samalla myös. Minulla on joskus paha tapa puhua toisten puheen päälle. Johtunee siitä, että toisen lopettaessa asiansa, en enää muista, mitä piti sanoa. Onko muilla samaa ongelmaa?

Aivoni taitavat käydä vähän vajaalla.

Sen lisäksi, että jumppaan kroppaa, pitäisi jumpata aivoja. Eikös se ole vähän kuin laittaisi rahaa pankkiin?

Ja koska minulla ei ole tällä(kään) kertaa oikein kunnon asiaa, niin jätetäänpä tämä höpöttely tähän. Menen lajittelemaan pikkulegoja ja Bionicklejä ja muuta pikkusälää omiin rasioihinsa. Sekin homma tuntuu käyvän välillä ihan jumpasta...

Onnenhetkiä tälle viikolle toivotellen!

5 kommenttia:

M. Metrossa kirjoitti...

Tunnustan! Saan itseni usein kiinni päälle puhumisesta, vaikka olen jo pitkään yrittänyt parantaa tapani.

Luulin, että se johtuu siitä, että tiedän loppuosan (tai luulen tietäväni), mutta sun selitys, että ei muuten muistaisi, mitä aikoo sanoa, on ehdottomasti parempi. Pitäydyn siinä tästä eteenpäin :D

Ylva kirjoitti...

Voi, on mullakin tuota, että (luulen, että) tiedän loppuosan jutusta ja innoissani kerron sen myös. Mutta aika usein just tätä, että innoissani keksin mielessäni vaikka mitä lisästooria kaverin puheen jatkoksi, mutta koska ehdin innospäissäni myös unohtaa lukuisat juttuaiheeni, JOUDUN puhumaan päälle.

Koitetaan me kaksi parantaa tapamme, eikös? Lasketaan vaikka hitaasti kahteen kaverin puheenvuoron jälkeen ja annetaan sitten palaa. ;) Ellei kaveri ehdi ensin... :DD

assari kirjoitti...

Minä ilmoittaudun myös hajamielisten joukkoon. Siis ihan oikeasti pelkään unohtavani sanottavani. (enkä ole muutenkaan mikään tuppisuu ;)) Että näin. Kovasti olen pyrkinyt tavasta eroon minäkin. Ehkäpä tämä toimisi näin kimpassa. Eikös painokin putoa helpommin kun on ryhmä ;D

Ylva kirjoitti...

Oh, tutulta kuulostaa, Assari.

Ja totta, että ryhmän tuki auttaa varmaan sekä tässä tapauksessa että painonpudotuksessa. Ryhmän tuen tarvisin varmaan kyllä siihenkin.

Otetaan askel kerrallaan ja yritetään olla keskeyttämättä muiden puhetta tämän päivän aikana? Hypätään kaksi tasahyppyä toisen puheenvuoron jälkeen ja sanotaan sanottavamme vasta sitten.

Liikuntakin lisääntyy ja paino putoaa. ;D

assari kirjoitti...

Tuo lisäys "kaksi tasahyppyä" on oiva lisä :) Mitä, jos alettaisiinkin hyppiä heti, kun alkaa tuntua siltä että tähän väliin on pakko sanoa jotain. Siis jos tulee mieliteko puhua samaan aikaan kuin se toinenkin ;)

Sanavahvennekin ilmeisesti kannattaa tätä, silä se oli "humpin". Melkein kuin "hypin" :D