Äiti ja tytär kävellä kopsuttelevat asfalttista pyörätietä pitkin leikkipuistoa kohti. Matka meinaa tyssätä alkuunsa, kun tytär syöksyy tämän tästä maahan makaamaan ja valittaa, ettei jaksa kävellä.
Täh?
Kaksikolla on lyhyempi matka kotiin kuin puistoon, joten se isompi ehdottaa takaisin kääntymistä. Mutta pienemmälle se ei käy. Niinpä taivallus jatkuu.
Jossain vaiheessa tytöntyllerö pistääkin yllättäen kutosvaihteen päälle ja äiti jää hölmönä seisomaan keskelle aurinkoista pyörätietä.
Mitäh?
Pikkupimu marssii kädet viuhuen ja määrätietoisesti askeltaen eteenpäin, eikä vilkaisekaan taakseen. Ja äidillä välähtää...
Ketään ei näy. Katu on hiljainen.
Äiti muksahtaa polvilleen maahan ja huudahtaa tyttärelleen, ettei jaksa enää kävellä. Ei siis niin yhtään!
Mitä tekee tytär, pysähtyykö ja tulee nauraen vetämään äitinsä ylös märältä asfaltilta? Ei. Hän melkein pysähtyy, hidastaa jo kulkuaan, mutta alkaakin sitten kävellä ihan tuhatta ja sataa. Kops, kops vaan. Äiti huutaa uudelleen ja pyytää auttamaan, mutta tytär vain kiihdyttää kulkuaan.
Pahus.
Kohta tuo tyttö on jo autotiellä asti, tuumaa äiti ja pistää juoksuksi. Tytär on jo autotien reunassa, kun äiti melkein saavuttaa hänet. Vielä kuin pisteenä iin päälle, äiti huutaa tytölle:
"Et mene sinne autotielle! Pysähdy, tai minä... minä...SUUTUN!!!"
Fiksun äidin fiksuuspalkinto menee tänään... Ylvalle.
-huokaus-
(Kuva ei liity tilanteeseen, vaikka siinä Tytär onkin. Selkä äitiinsä päin.)
5 kommenttia:
Mun tutun serkku on kuulemma tehnyt vastaavan kaupassa. Lapset oli kinunneet karkkia ja kun kärttäminen ei loppunut oli äiti heittäytynyt viereen kanssa huitomaan ja "parkumaan". Vanhempi lapsi oli noussut ylös ja sanonut "äiti, mua hävettää". Mun ei kantti riittäis tohon, enkä ole varma riittäiskö tuohon sinunkaan juttuusi :) Vaikka tuo on kasvatusmielessä parasta oppia, muistan joskus jostain lukeneeni.
Parasta oppia tai ei, niin meillä se ei nyt toiminut. ;) Tyttö on varmaan joko liian nuori tai sitten tuo tietää jo äitinsä metkut...
JOskus ei auta kuin järeät aseet, niin se vaan on. Kyllä näitä fiksuja päiviä on kohdalle sattunut...
Niin, JOHANNA, jokaisen kohdalle ne osuvat aina silloin tällöin, nuo fiksuuspäivät. ;) Nyt oli (taas) mun vuoro ottaa se huki...
Noiden meidän kaksosten kanssa piti alusta lähtien olla tietoisestikin erittäin johdonmukainen ja tietyllä tavalla napakka, tai muuten meni plasmat ihan sekaisin, oltiin sitten kotona tai kylillä. Ei siinä käyty neuvottelemaan, kun KAKSI uhmaikäistä rupesi keskellä katua heittäytymään, vaan silloin piti yleensä toimia.
Se toiminta oli kaksosten ollessa pari vuotiaita, että molemmat kainaloon ja naama punaisena kotiin. Joskus lelukassit tai kuorma-autot jäivät tienposkeen ja kävimme ne sitten myöhemmin hakemassa. Mutta ei se naapurienkaan mielestä niin kummallista ollut. Naama oli punainen fyysisestä ponnistelusta, ei niinkään noludesta. Jos ruoka oli palaa uunissa, niin pakkohan se oli mennä, eikä jäädä "neuvottelemaan".
Nyt tämän tytön kohdalla tuntuu välillä menevä hieman yli. Mutta vain hieman. "Meidän vauva" tuntuu pyörittävän vanhempiaan jääräpäisyydellään ja hurmaavuudellaan. Ihan normaalia sekin. Kuopuksen hommia. ;)
:D Seuraavan kerran istu viereen ja sano, että "huilataan sitten. Onhan tässä aikaa, mutta sitten ei kyllä keritä leikkimään puistoon!" :D
Itse olen joskus tehnyt ihan muiden aikaan tuon kiljumisen ja saanut vastaukseksi juuri tuon "Äiti! Älä!.."
Lähetä kommentti